Kuminauha on venynyt ja venynyt, mutta viime yönä se napsahti poikki.
Historiallisen aikuistenkirjani käsikirjoitus "lepää", minun pitäisi olla kärsivällinen, "nollata" se ja keskittyä uuteen työhön, mutta miten se nollaaminen muka tapahtuu? Ensin kirjoitat ja kirjoitat, joskus öitä myöten, tai ainakin ajattelet käsikirjoitusta ympäri vuorokauden. Lopulta saat sen siihen vaiheeseen, että tarvitsisit välttämättä asiantuntija-arvion, mutta kun kukaan ei ehdi.
Kukaan ei ehdi, koska tuleva kirjani, vai pitäisikö jo panna lainausmerkkeihin "tuleva kirjani" on ohjelmassa yhdessä sovitusti vasta ensi vuoden alussa ja nyt tehdään vielä tämän syksyn kirjoja. Ymmärrän sen, siis järkeni ymmärtää, mutta kirjailijapuoleni ei. En ole edes lähettänyt käsikirjoitusta makaamaan kustannustoimittajani koneelle, koska hän on reilusti sanonut, että ei ehdi. Joten minä sitten vain odotan. Olen odottanut jo neljä kuukautta.
Se järkevä minä sanoo itselleni, että mitäs et ole sen kummoisempi kirjailija. Jos möisit niin, että yksi kustantamo eläisi kirjoillasi, ei sinua näin kohdeltaisi. Et olisi heittopussi, vaan jotain aivan muuta. Oma syy.
Mutta kun se luova puoli ei ymmärrä tätä, vaan jumittaa tämän seisovan käsikirjoituksen vuoksi, ei pysty nollaamaan, eikä siis myöskään tekemään reippaasti uutta tämän suuren työn kohtalosta piittaamatta.
Onko ammatinvalintani siis yksinkertaisesti väärä?
Se vähemmän järkevä minäni - olen siis tosiaan kaksonen - sanoo, että onhan niitä nyt sentään myytykin, on otettu jopa uusia painoksia, kirjastoista lainataan hyvin. En edes kuvittele kirjoittaessasi tekeväni maailmankirjallisuutta vaan kertomaan omasta mielestäsi kertomisen arvoisen tarinan niin hyvin kuin osaan. Kun en enää ole päivätyössä kirjoittamassa aikuisille, kirjoitan kirjoa nyt myös meille. Arviotkin ovat olleet ihan mukavia. Kai minulla on sentään lupa jatkaa.
Viime yönä kärsivällisyys sitten vain loppui, ja nyt istun ja ihmettelen, mitä mahdollisuuksia kirjailijalla lopulta on. Tämä netti olisi yksi, eräs ystävä sitä jo harkitsee, mutta miten täältä muka löytää kirjan, vaikka kustantaminen olisikin edullista. Odotan seuraavaksi jonkun pienkustantajan kehittävän nettikustantamon, josta lukijat osaisivat etsiä kirjoja. Miksi kukaan ei ole sellaista jo tehnyt?
Se, missä nyt kuitenkin edelleen kaipaan neuvoja on: Miten nollataan keskeneräinen suuri työ ja jatketaan muista töitä kuin sitä ei olisikaan? Miten?
Minä nollaan krouvisti vaan aloittamalla jotain muuta. Jos yksi juttu ei vedä, aloitan toista, kunnes lopulta löytyy sellainen josta innostun sen verran, että mieltä painava keskeneräinen vähän unohtuu. Onhan se vähän väkivaltaista tietysti, mutta minkäs teet.
VastaaPoistaKiitos, Kirsti. Olen minäkin jo tehnyt tässä välillä valmiiksi yhden Keltanokka-Histamiinin ja yritän kovasti uutta lasten tietokirjaa, mutta ei tunnu sujuvan. Olisi tietysti vielä yksi muukin aloitettu, jota voisin jatkaa, mutta kun sen aika ei oikein vielä ole.
VastaaPoistaSenkin tiedän tietysti, että ammatti-ihminen vain ryhtyy työhön. Ja useimmiten se minullakin onnistuu. Nyt vain ei.
Vastaan väärään kysymykseen.
VastaaPoistaEikö tuollainen kannata ottaa kustantajan kanssa suoraan puheeksi: "Minäkään en ehdi. En ehdi odottaa. Te estätte minua tekemästä omaa työtäni... ja kevät on jo lähellä."
Asiantuntevan ja rehellisen ateljeekriitikonkin varassa voi jatkaa kässärin parantelua. Jättää kustannustoimittajalle sitten pelkän kielenhuollon:)
Laajis, olet oikeassa ja olen sanonutkin, mutta kun hän ei vain ehdi. Uskon sen. Ei tietysti pitäisi edes ääneen puhua näistä, mutta kun tämäkin on kirjailijan arkea, aika monenkin, luulisin.
VastaaPoistaMinulla ei ole oikein asiantuntevaa ateljeekriitikkoa näihin kirjoihin. Mies lukee muut, mutta on liian tietokirjalukijatyyppi romaaniin, joten ei edes lue näitä. Ystävä on ainoa, joka toistaiseksi on lukenut, mutta hän on liian hienotunteinen kriitikoksi.
Raili, tilanteesi on mahdoton sekä kaksoselle kuin se olisi myös minulle härälle, joka en tunne sanaa kärsivällisyys. Miten ikinä voi nollata 'lapsensa' ennen kuin se on 'saatettu valmiiksi'. Miten synnyttää uutta, kun edellinen vielä jäi 'tutkittavaksi'?
VastaaPoistaEn keksi mitään muuta kuin tavalla tai toiselle pakotat itsesi unohtamaan käsikirjoituksen ja aloitat uuden. Tai pidät luovan tauon, jonk aikana tosin voit kulkea kynä ja pieni vihko laukussasi tai taskussasi ideoita varten.
Kustannustoimittajat ovat maailman kiireisin ammattiryhmä, olen huomannut;-)
Toimittajana oli hektisempää: Teksti oli aina jo seuraavan päivän lehdessä.
Toivotan kaikesta huolimatta elämyksellistä ja luovaa syksyä!
Koska en ole kirjailija, en osaa sanoa tähän muuta kuin tsemppiä ja kiittää, vaikkei aihe ollut kannaltasi kiva, kiinnostavasta kirjoituksesta. Kirjoitit rehellisesti, sitä oli mielenkiintoista lukea.
VastaaPoistaKirjablogissani oli taannoin keskustelua omakustantamisesta. Monella oli hyviä kokemuksia Bod-palvelusta.
Mulle-kaikki-heti-nyt -tyyppinä ymmärrän hyvi tuon. Mutta ällistyksekseni olen huomannut, että JOS on mahdollista antaa kässärin levätä (joskus jopa kuukausia), se ei koskaan ole ollut haitaksi. Onhan se olemassa silti. Ja kuten tiedetään, valmishan se ei kai ole ikinä. Kuin viini, paranee vanhetessaan? Näiden tiiviiden sarjojen kanssa olen monesti kaihoten ajatellut niitä 80-luvun aikoja, jolloin puuhastelin yksikseni mekaanisen kirjoituskoneen ääressä, kertomatta kenellekään, mitä on tekeillä. Annoin tekstin levätä paperiversiona kirjoituspöydän toiseksi alimmassa laatikossa useita kuukausia, kunnes luin, korjasin ja lähetin. Tietenkin sydän pamppaillen. Ja sittenkin vielä oli aina korjattavaa.
VastaaPoistaMutta on se niinkin, että tässä ammatissa ei oikein tunne olevansa olemassa, jos esim. jää pitkiä taukoja ilmestymisten väliin. Siitähän sulla, Raiksu, ei kuitenkaan ole kysymys.
Ja sitä paitsi, sullaKIN on niin laaja tuotanto, että voit huoleti hengähtää, vaikka sydän sanoisikin toista. Tiedän, että olet aina puskenut uuden kimppuun jo ennen kuin edellinen on ollut yleisön luettavissakaan. Kyllä se nytkin sujuu. Mun toimittaja 80-luvun alussa yhden hylsyn yhteydessä sanoi: Älä välitä, mene leipomaan vaikka joulupipareita.
Mitään kamalampaa ei voisi kirjailijalle sanoa. Sitä en siis tarkoita, kuten varmaan tiedätkin.
Tsemppiä!
T von L
Voi kiitos, Leena, Jenni ja T von L. Ehkä hain vähän lohtua tai kannustusta tuolla kirjoituksellani, vaikka niin en ajatellut sitä tehdessäni. Ja Tuula, sehän on jo seisonut minun ajanlaskussani iäisyyden. Kohta se kuolee, nääntyy yksinäisyyteen. Niin sen kanssa käy!
VastaaPoistaParasta tietysti vielä olisi, että kaiken odottamisen jälkeen tulisi tuomio: ei kelpaa mihinkään. Sitähän AINA, jokaisen kässärin kohdalla pelkää.