Nyt olen reissannut puoli Suomea ja viisastunut taas vähän. Rokualla opin, että Unesco suo siellä ja täällä ainutlaatuisille geologisille alueille geopark-oikeuden. Sellaisen on toistaiseksi ainoana Suomessa saanut Rokua. Ilmankos se on jäänyt mieleeni jo lapsuuteni vierailuilta Rokualla, vaikka silloin ei geopark-käsitettä ollut vielä edes olemassa. Hieno paikka, suosittelen niin talvi- kuin kesävierailujen kohteeksi.
Nyt olen huidellut tarpeeksi ja näppäinten kutsu on kiivastunut päivä päivältä. Tietäisinpä nyt vain, mihin oikein ensimmäiseksi ryhdyn. Aikuisten kirja seisoo ja odottaa sopivaa hetkeä, että kustannuspäällikkö Minervalla ehtisi sen kimppuun. Histamiini sentään sai periaatteellisen siunauksen, mutta kai siinäkin vielä on tarkistamisen varaa, ainakin vähän. Uusi tietokirjaidea on selvä ja kiinnostava, ja pinon kirjoja olen jo kirjastosta hakenutkin.
Mutta mutta. Kun en tahdo päästä millään eroon siitä, että aikuistenkirjani pomppaa ajatuksiin vähän väliä ja rapsuttelen sinne pieniä lisäyksiä tai parannuksia, vaikka niiden aika ei oikeastaan ole ollenkaan juuri nyt. Pitäisi unohtaa se kokonaan hetkeksi ja tarttua työhön vasta kommentit saatuani. Sen sijaan minun olisi keskityttävä tekemään tietokirjaan liittyvää taustatyötä. Ja pontevasti pitäisikin.
Miten pannaan oma pää kuriin? Jos joku tietää tähän tepsivän vastauksen, olen siitä ylen kiitollinen.
Olipa muuten hauska palata Ylen arkiston kautta sattumalta yhteen vanhaan työhöni, josta minulla ei ollut pienintäkään mielikuvaa. Se ei taida olla arkistossa kokonaisuudessaan, mutta hämmästyneenä sitä kyllä katselin. Nimeni siellä kuitenkin lukee, joten olen varmasti ollut sitä suunnittelemassa ja laatimassa käsikirjoitusta.
Jossain vaiheessa tein aika paljon televisiolle ja tässä sitten on tulos. Kuinkahan monta ohjelmaa olen kokonaan unohtanut? Toisaalta, niin ovat tehneet varmasti kaikki muutkin. Televisiolle kirjoittamisen ikävä puoli on juuri sen katoavaisuus.
Vaikka kun tarkemmin ajattelen, ei kai useimpia kirjojakaan moneen kertaan lueta. Katoavaisia nekin raukat ovat, vaikka miten yrittäisi ylittää itsensä jokaisen kohdalla. Silti jokainen työ on mielestäni tehtävä täydellä kunnianhimolla. Ja kunnianhimolla on minulle tässä positiivinen merkitys. Se on kunnianhimoa hyvään työhön, ei välttämättä maineeseen ja julkisuuteen, vaikka jossain määrin nekin liittyvät nimenomaan kirjojen kirjoittamiseen. Ilman julkisuutta kirjaa ei löydetä.
Napu, napu, ihanaa olla taas täällä koneen äärellä!
Olen miettinyt tuota sanaa "kunnianhimo" ja minua se on alkanut ärsyttää. Pyrin parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen ja yritän tehdä hommani niin hyvin kuin vain osaan ja usein sitä nimitetään "kunnianhimoksi".
VastaaPoistaKatin kontit. En todellakaan himoitse kunniaa, vaikuttaa siltä, että et Raili sinäkään. Sen sijaan himoitsen hyvin tehtyä työtä.
Mikä sana olisi parempi? Täydellisyydentavoittelu kuulostaa aika kielteiseltä.
Totta, jos sanaa tarkkaan ajattelee. Yleensähän me annamme sanoille joko myönteisiä tai kielteisiä merkityksiä omassa päässämme. Miksei sitä tavallaan halua "kunniaa" siitä, että tekee työnsä hyvin. Kotonani käytettiin usein sanontaa: "Tästä ei kunnian kukko laula", eikä se nyt mitään julkista kunniaa tai kunniattomuutta tarkoittanut, ihan kotoista vain. "Työ miehen kunnia" -sanonta viittaa samanlaiseen lievempään käsitykseen kunnianhimosta.
VastaaPoistaKunnianhimo voi siis mielestäni olla pientä tai suurta. Jos se on sinulle pikemminkin suurta ja negatiivinen sana, kerro kun keksit uuden. Täydellisyydentavoittelija kuulostaa tosiaan melkoiselta nipottajalta ja jopa enemmän kunnianhimoiselta kuin pelkkä kunnianhimoinen.
Pidän hurjasti sanoista, niiden merkityksistä ja merkitysten pohtimisista. Samoilla sanoillahan on myös paikkakuntakohtaisesti hyvin erilaisia sävytyksiä. Ei kai niiden yhtenäistämiseen ole edes syytä pyrkiä, sekin on kielen rikkautta. Kiva, Anneli, kun herätit miettimään tätäkin.