keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Niin kaunis on maa

ja hyvin vihreä. Ei se mitenkään sureta. On huvittavaa kipittää tähän vuodenaikaan kevyissä lenkkikengissä koiruuden kanssa, jolla on paljon enemmän haisteltavaa tässä maisemassa. Tai mistä minä tiedän. Voihan olla, että lumiseen aikaan jokainen tuoksahdus on moninkertainen ja siksi erityisen kiintoisa.

Pimeys tietysti vähän rassaa, mutta kaksi viikkoa auringossa helpotti tilannetta huomattavasti. Työskenneltyä tosin en saanut niin paljon kuin suunnittelin, sillä olin taltioinut pilveen paljon työmateriaalia, joka ei sitten auennutkaan. En tiedä miksi, varmaan vain heikkojen nettiyhteyksien vuoksi.

Toisaalta  rehellisesti sanoen, olen viime aikoina miettinyt aika rankasti työni järkevyyttä. Tai ei, en juuri tämän meneillään olevan, sillä vaikka tämän kanssa on tehtävä taustatyötä taas tavallista enemmän, se on tavattoman antoisaa. Opin itse koko ajan valtavasti, ja toivottavasti myös pystyn välittämään tietoa lukijalle helposti omaksuttavassa muodossa. Kuten olen jo muutaman kerran kertonut, henkilöni on yksi Suomen ja koko maailman ensimmäisistä naiskansanedustajista ja hänen elämässään totisesti riitti käänteitä, vaarallisiakin.

Miettimään on sen sijaan pannut se, että viimeisin kirjani on yli kuudestakymmenestä kirjastani ensimmäinen, joka ei ole näkynyt missään. En ole uskaltanut kysyä, onko sitä kukaan ostanutkaan, sillä eivähän ihmiset osaa näkymätöntä kysellä. Siinäkin on kuitenkin tosipohjainen tarina, josta itse innostuin kovasti, eikä kirja ole sen lukeneilta saanut huonoja arvioita. Silti sitä vain ikään kuin ei ole.

Mitä ihmettä tapahtui?

Vaihdoin tosin pienempään kustantamoon, mutta se on hyvämaineinen ja hyvä se onkin, työntekijät ehdottomasti ammatti-ihmisiä. Kustantamossa ei siis ehdottomasti ole syy. Enkä minä kirjoittajana ole miksikään muuttunut. Kirjoitan niin kuin ennenkin. Kai kadonneen nimikin on syytä mainita: Voidaan kutsua ulkopuolelle lain.

Jos joku osaa arvailla vastauksia, valista vaivaista, ole kiltti.

Kaikesta huolimatta joulu on edessä tuossa tuokiossa. Joulumieli on jo tuvassamme, vaikka sitä ei tässä kirjoituksessa nyt paljon näy. Ehkäpä olikin parasta kirjoittaa tästä asiasta suht hyvällä mielellä, ettei tullut liikaa naristua.

Joulun rauhaa ja monia ilonpipanoita itse kullekin säädylle. Olen saamassa pian uudet pohjat tähän blogiini ja ensi vuonna otan tavakseni kirjoittaa säännöllisesti. Se on uudenvuoden lupaukseni tai uhkaukseni, miten vain.

Voi oikein hyvin!


8 kommenttia:

  1. Raili, onhan se näkynyt jossain, sillä eihän Suomen ykköseksi kaksi kertaa listattu kirjablogi voi olla 'ei missään'. Olen kyllä itsekin ihmetellyt, että siitä en ole löytänyt mitään lehdistä...

    Hyvää joulua sinulle ja perheellesi♥

    VastaaPoista
  2. Anteeksi, Leena, on on ja olen siitä hurjan iloinen ja kiitollinen. Lehtiähän minä tuossa vanhana toimittajana vain ajattelin, vaikka sinun blogisi on huomattavasti luetumpi kuin useimpien vai kaikkienko? lehtien kulttuuripalstat. Nyt revin hiuksiani, vaatteitani ja tuhka pöllyää. Kun vielä menen moista kirjoittamaan juuri blogiin. Uskallanko kuitenkin luottaa laajan sydämesi anteeksiantokykyyn.

    VastaaPoista
  3. Raili, ole hyvä vain. Minä vanhana toimittajana taas suutin eilen niin isosti siitä Vesa Sirénin jutusta: Kuka kurstisti Ajattelijan kulmat? Rodin-museoon tullaan yhä useammin ihailemaan hänen hullua muusaansa Camille Claudelia. Oli pakko tehdä valitus sekä ottaa ylimääräinen verenpainelääke, sillä Rodin käytti Camille ahyväkseen sekä työssä että muuten. Kun Camille uupui ja yritti aloittaa yksin kuvanveistäjänä, kaikki oli häntä vastaan, sillä eihän naisen noin sopinut elää 1800-luvulla. Lopulta eräät juonivat hänet mielisairaalan koko elämäski, eikä hän päässyt pois, vaikka hoitohenkilökuntakin sitä ehdotti. Camillen työt ovat upeita, joten hän ei ollut mikään muusa vaan uhka Rodinile, joka käytti useita mallejaan siekailematta hyväkseen jas miten voidaan sanoa ylirasittunesta ja/tai masentuneesta ihmisestä' että hän on hullu. Ehkä siksi, että Camille oli nainen. Juttu kertoi paljon enemmän Sirénin omasta kulttuuri- ja empatiavajeesta kuin mitään Rodinista ja hyvä näin, sillä Camillen työthän ovat jotakin!

    Raili.kulta, menikö sinulta nyt ohi se kun Cision valitsi minut TOISEN KERRAN Suomen parhaksi kirjablogiksi ja menikö ohi se, että just sitä ennen tuli täyteen 1,5 miljoonaa kävijää. Teen omanlaistani historiaa. Kirjablogeja on yt jo jotain monta sataa, joten tämä ei ole enää mikään pieni kenttä. Lehtien kulttuuripalstojen lukijakunnista en tiedä, mutta tuskin Hesaria voi kukaan ohittaa, siksikin harmittaa tuo Sirénin ala-arvoinen teksti.

    Älä nyt pölltä noin kauhesta, sillä sitä lentää tänne asti ja just on siivottu;)

    Olet nytkin listalla, joka on siinä kuvassa joka on blogissani heti minun kuvani alla eli joulahjasusuositukset ja tiedän muutamienkin halunnneen kirjasi joululahjaksi. Toivon tietysti sinne nollaa tai kahta perään.

    Minä sohellan itse niin paljon, että toki, toki! Ja olen huomanut sinussa niin paljon terrieriä, että osaan otta lunkisti;)

    ♥♥♥

    VastaaPoista
  4. Ei, tiesin tuon kaiken blogistasi ja silti puhuin vain lehtien reagoimattomuudesta sanomatta niin tekeväni. Mokani on puhtaasti MOKA.
    Niin kuin tiedät, pidän itsekin hurjasti blogistasi, kirjoitat niin täysillä kaiken mitä kirjoitat. Sinä elät kirjat, et vain lue niitä.

    Onneksi tuohon Claudeliin on reagoinut moni ja kiitos sinulle, että niin teit. Olin itsekin aiemmin lukenut, että Rodin käytti häntä hyväkseen, joten omat tunnelmani olivat samat. Me elämme sentään aikaa, jossa myös nainen voi olla arvostettu taiteilija, vaikka alaspainamisia tapahtuu edelleen. Oma meneillään oleva työni kertoo ajasta ja ihmisistä, jotka kävivät pontevaa ja herkeämätöntä taistelua tasa-arvon hyväksi. Aika paljon on jo tapahtunut, riittävästi ei vieläkään.

    VastaaPoista
  5. Hei, nyt satuin blogeja selatessa tänne ja olen iloinen siitä, että löytyi kaksi ihmistä, jotka olivat pöyristyneet tuosta Hesarin jutusta. Minulla on Claudelista tehty elämänkertateos, olen sen joskus arvostellutkin.

    Raili, tuntuu siltä että suurin osa suomalaista ja ulkomaistakin kirjallisuutta on näkymätöntä. Olen ollut kriitikko vuodesta 1966 ja viimeisen 10 vuoden ajan kritiikki ja kriitikot ovat olleet näkymättömissä. Kulttuurisivuja ei kuulemma lueta, joten ei niihin tarvitse hankkia sisältöäkään.

    Mutta siis hyvä että olette hereillä!

    VastaaPoista
  6. Niinhän se vaan on, Ripsa. Tunnen muutamia kriitikoita, joiden arvosteluja ei enää vähään aikaan ole tarvittu niissä lehdissä, joihin aiemmin ovat tehneet kritiikkejä. Onneksi meillä on hyvä kirjastolaitos, jonka kautta lukijat vielä löytävät muutakin luettavaa kuin ne kaikkein mainostetuimmat.

    Kävin kesällä nuoressa kodissa, jossa en nähnyt kuin keittiössä pari keittokirjaa. Toivoin hartaasti, että he lukevat kirjansa sähköisinä, sillä se toinen vaihtoehto olisi aika murheellinen.

    VastaaPoista
  7. Pidin kovasti tästä Voidaan kutsua ulkopuolelle lain -kirjasta. Aihe oli mielenkiintoinen, kirjoitustyyli vetävä ja ylimääräisenä plussana vielä tarpeeksi iso ja näkyvä teksti. En osaa sanoa, miksi sitä ei ole näkynyt lehtien arvosteluissa. Itse luin sen tulosta täältä blogistasi.
    Omasta puolestani kiitän lämpimästi kirjasta ja odotan innolla seuraavaa!

    VastaaPoista
  8. Kiitos, ilahdutit! Juuri äsken taas mietin asiaa, sillä surettaahan se. Mutta tästä vain eteenpäin ja uusiin taistoihin.

    Onnea alkaneelle vuodellesi kuten kaikkien muidenkin lukijoitteni! Seuraava blogikirjoitukseni on jo uudella pohjalla, johon annan täällä osoitteen piakkoin.

    VastaaPoista