Ahneus on selvästi vallannut minut viime aikoina. Maalla oli niin valtavasti kaikenlaatuisia sieniä, että niiden metsästyksessä on näköjään aika hurahtanut. Iso pakastin on jo täpötäynnä, kohta täytyy kai aloittaa pienen jääkaapin alapakastimen täyttäminen. Menisihän tämä jotenkin, jos en olisi liian tarkka sienten siivoamisessa.
Lapsuuden kokemukset tekevät monenlaisia haittoja, tämä on yksi omistani. Jouduin kerran kylässä syömään sienikastiketta, jonka hiekka ja kivet rahisivat hampaissa koko ajan. Sain ruuan jotenkin alas, mutta en ole toipunut kokemuksesta koskaan. Niinpä sienten perkuuni nauratti miestä pitkään. Nyt hän on jo tottunut. Joten, kun ensin rämmin sienimaastossa, sen jälkeen perkaan ja paistan päivän saaliin, aikaa tosiaan kuluu. Eikä sienihurmassa ehdi oikein muuta ajatellakaan.
Paitsi:
Uskotko Kohtalon Sormeen tai tässä tapauksessa Kohtalottaren? Minä en aina oikein tiedä, mitä siitä ajatella, mutta kun se sattuu tökkäämään, pakko siihen on ainakin silloin uskoa.
Olin koko päivän miettinyt, mihin ryhtyisin seuraavaksi. Hätää ei ole. Ensi vuodelle on jo kahden, yhden lasten- ja yhden lasten- ja nuortenkirjan sopimukset allekirjoitettuina. Olin siis miettimässä vähän suuritöisempää vuoden 2019-kirjaa. Juuri silloin sain viestin hyvin arvostamaltani kirjamaailman ihmiseltä ja kysymyksen: Oletko miettinyt tästä ihmisestä kirjoittamista.Osui suoraan maaliin. Kaiken lisäksi minulla on jo vanhaa materiaalia hänestä aika mukavasti. Sekin oikeastaan sattuman ansiosta, Olin saanut niitä kerran lahjaksi hyvältä ystävältä, jonka isä on ollut innokas kirjojen keräilijä.
Niin että ei tässä nyt muu auta, kuin uskoa siihen Sormeen ja alkaa työskentely. Aikaa ei ole yhtään liikaa, sillä aikamoinen homma hänenkin kanssaan tulee. Siispä sievä niiaus Kohtalottarelle, silmälasien puhdistus ja katseen skarppaus kohti tulevaa. Taas mennään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti