Omantunnon tolkuttama

Hups! Huono omatunto on kolkutellut jo pitkään, mutta tänään vasta huomasin, että edellisestä kirjoituksesta on tasan kuukausi. Mitä tämä tämmöinen oikein on. Seli-seli-selityksiä tietenkin on pitkä lista, mutta ketä kiinnostaa! Ei edes minua. Siispä on annettava periksi ja otettava omantunnon huomautukset vakavasti.

Sen verran voin sentään kertoa syistä ja seurauksista, että olen kyllä ahkeroinut täällä koneen ääressä. Kun koiraakaan ei ole enää ulkoilutettavana, pelkään, että alan kasvaa pieniä juuria tähän kirjoitustuoliin. Senpä vuoksi olen jo alkanut tiedustella kääpiösnautserin pentua. Jos siis tiedät mielellään Etelä-Suomessa hyvän kasvattajan, jolle nyt kevään kuluessa on tulossa pentue, otan auliisti vastaan vinkkejä. Vain tummat värit kelpaavat, sillä silloin pentu muistuttaa ulkonäöltään eniten kerry blueta.

Kaksi viimeistämme ovat olleet ihania iloisia ja aktiivisia kerryjä. Päivittäinen reipas lenkki koiran kanssa on hurjan tärkeä koneen ääressä tuhertavalle kirjailijalle. Ja miten monta naurua ja hyvää mieltä koirakaverin kanssa saa. Kaipaan kaikkea sitä.

Seuraava työn alla oleva kirja vaatii taas valtavasti taustatyötä, sillä tulen siinä -20 ja -30-luvuille, jotka ovat olleet aika musta piste historian tiedoissani. Ja huh-huh tuo 30-luku. Tottahan siitä aika paljon tiesin, mutta nyt yksityiskohtia lukiessa en voi kuin järkyttyä. Pelkään kaiken lisäksi, että taas olemme menossa samaan suuntaan: suvaitsemattomuuteen, kahden kerroksen väkeen, silmien sulkemiseen kaikelta muulta omaa etua tavoiteltaessa ja oman totuuden ehdottomuuteen.

Opin mielelläni koko ajan lisää omasta historiastamme, että tietäisin ja voisin välittää edes jotain siitä tiedosta muillekin. Monta kertaa toistettu totuus - ja se tosiaan on totuus - on, että ilman tietoa menneestä emme voi rakentaa hyvää tulevaisuutta. Siihenhän suurin osa meistä kuitenkin pyrkii, niin uskon vakaasti. Muisti, kansakunnankin muisti on vain niin surkean lyhyt. Ja jos ei ole niin kiinnostunut historiasta, että lukisi tietokirjoja, hyvin taustoitettu romaani on hyvä vaihtoehto.

Lastenkirjan tai historiallisen nuortenromaaninkin kirjoittaisin taas mielelläni, mutta niistä ei kukaan tunnu olevan erityisen kiinnostunut. Tarkoitan siis minun kirjoittamanani. Muutamaa ideaa olen tarjonnut, niistä on jopa alkuun innostuttu, mutta lopullinen porras kustannustalossa ei sitten olekaan. Minusta on aina ollut hauskaa vuorotella eri genrejen välillä, mutta hyvä näinkin. Pääasia, että saan tehdä työtä, jota en voi olla tekemättä: kirjoittaa.

Tuulen tanssi

Tämä on nyt roikkunut jo pitkään luonnoksissa. En tiedä, teinkö tätä koskaan blogiin asti, mutta jos tein, lukija on sen varmasti jo unohtanut. Siispä vähän kevättä ja tuulen tanssia tähän joulukuuhun. Tämän päivämäärä näytti olevan kaksi vuotta sitten toukokuussa ja aivan ilmeisesti olen kirjoittanut mökillä.

Kevät kuvataan aina tanssivaksi neidoksi, tuuli on useimmiten puhaltava poika. Istuin juuri ulkona kuuntelemassa tuulta. Minun mielestäni tuuli, jos mikä, tanssii.

Ensin sen kuulee kaukaisena kohinana, joka vahvistuu ja heikkenee. Jos pystyisi seuraamaan sen kulkua vaikka ilmasta, näkisi miten se innostuu välillä moneen pyörähdykseen, palaa joskus jopa takaisin, pysähtyy mietiskelemään ja lähtee taas.

Kohina lähestyy vähitellen, sitä oikein odottaa tulevaksi. Lopulta se on siinä, huiskuttelee koivun oksia, panee katajan nöyrtymään pikkuisen koko jäykältä varreltaan, pysähtyy taas hetkeksi, mutta kokoaakin äkkiä voimansa oikein kunnon pyrähdykseen. Sitä harmittaa vähän, ettei minulla ole kepeää kesähametta, jonka se voisi hulmauttaa iloisesti silmilleni. Nyt sen täytyy tyytyä vain heiluttamaan vähän housun lahjetta ja panemaan löysä puseroni aaltoilemaan. Olisipa edes lippis, jonka se voisi siepata pyörimään polkua pitkin!

Vaikka se ei ole elävä, sen on elämää täynnä, hyvin eläväinen. Se tuntuu panevan elämää jopa kuiviin lehtiin, saa nekin tanssimaan. Ja se osaa soittaa. Joskus hiljaa, joskus aika kovaa, sillähän on soittimia kaikkialla ympärillä. Tam-tam-tam sanoo vanhan saunan irtonainen pelti, läp-läp pieni aalto laituria vasten, iiih haljennut lauta. Tuvan piipun pelti paukahtaa kumeasti silloin tällöin.

Jos tulet vielä huomenna, tuuli, lupaan panna lämpimästi päälleni, ja kaikkein päällimmäiseksi kesäisen hulmuavan mekon.

Anelma Unelman nimien päivä

Totta, tänään on noitaneiti Anelma Unelman nimien päivä, joten minun on korkea aika myös muistaa tämä blogi. Tästä voi oikeastaan hyvin tarkkailla, miten kiinteästi satun tekemään kirjoitustöitäni. Jos päässä pyörivät työn alla olevat lähdelöydöt tai tekstit, ei sinne oikein mahdu blogitekstin pohtiminen. Mikä ilmeisesti kertoo vain rajoittuneesta aivokapasiteetistani. HUOH!

Löysin ilokseni Histamiini-joulukalenteri-DVD:n paikallisesta Citymarketistamme. 35-vuotias Histis siis hörhöttelee edelleen. Olen iloinen kaikkien siinä mukana olleiden puolesta. Lopputulos oli suuren tekijäjoukon yhteistyön tulosta, niin kuin niin monet asiat ovat. Jos oikein pysähtyy miettimään, miten monta tekijää tarvitaan siihenkin, että kädessä on kirja, saattaa jopa hämmästyä. Suurin osa tekijöistä kun jää täysin nimettömiksi ja olemattomiksi. Pitäisikin kerran vuodessa viettää kaikkien kirjan tekemiseen osallistuvien yhteistä päivää.

Siinä päivässä olisi tärkeää muistaa myös se, että jokainen lukija tekee kirjasta vähän omanlaisensa, on osaltaan hyvin tärkeä kirjan tekijä. Se on minusta aina ollut jollain lailla värisyttävä ajatus. Kirjoittaja ei koskaan tiedä, miten lukija tekstin lukee ja kokee, eikä sitä tosiasiassa kirjoittaessaan voi edes pohtia. Se vain on niin.

                                                                          

Kuulin viikonvaihteessa hauskan asian. Tästä exlibriksestäni on taitava nukentekijä tehnyt posliinisen nuken Histamiineineen kaikkineen. Alunperin on exlibriksen tehnyt upea latvialainen taitelija Elena Antimonova, jonka taiteesta olen saanut kokonaisen kirjan ihailtavakseni. Googlaamalla löytää hyviä näytteitä hänen taidostaan. Mutta nyt siis on olemassa nukkekin pienestä minusta.

Exlibris on tehty valokuvien perusteella. Tuolta joskus muinoin tosiaan näytin, vaikka silloin tosin en tiennyt Histamiinista mitään. Nyt odotan jännityksellä näkeväni nukkeitseni jonain päivänä.

Ja nyt: jatkamaan innostavia kaivauksia viime vuosisadan alusta. Olen löytänyt niin paljon mielenkiintoista, että välillä melkein tärisen innosta. Toinen asia sitten on päästä taas kirjoittamisen alkuun, mutta sen aika on vasta ensi vuoden puolella jossain vaiheessa. En murehdi sitä vielä, nyt etsin ja löydän!

Ilomielistä joulukuuta itse kullekin!

Nenä kirjaan!

Huomenna meitä on monta lukemassa tekstejään Virka Galleriassa ihanan Tarinoiden puiston katveessa. Nuorisokirjailijat tarjoavat ja mukana ovat:

11.00 Ansu Kivekäs

11.30 Raili Mikkanen

12.00 Netta Walldén

12.30 Tuula Korolainen

13.00 Kirsti Kuronen

13.30 Pia Perkiö

14.00 Jukka Laajarinne

14.30 Tittamari Marttinen

Myös keskusteleminen on ankarasti sallittua.

Virka Galleriassa on juuri nyt paljon näkemistä ja kokemista, sillä Tarinoiden puisto on tähänastisista kaikkein suurin lastenkirjallisuustapahtuma, Pro lastenkirjallisuuden aikaansaama. Jokaisessa meissä asustelee vielä niin paljon lasta, että vaikka ei olisikaan lasta mukaan otettavaksi, voi varmasti nauttia sen tarjonnasta. Ja lasten kanssa tietysti vielä monin verroin.

Minullakin on juuri nyt meneillään pieni hengähdystauko. Käsikirjoitus on lähtenyt toivottavasti viimeiselle kierrokselleen ja nyt teen rästiin jääneitä asioita, kuten takapihan lehtien haravoimista ennen lumen tuloa. Korkea aika, eikö vaan. Kohta voin sitten jatkaa jo aloittamaani kirjoitustyötä hyvällä omallatunnolla.

Taas on meneillään Finlandia-palkintojen jako ja kuhina niiden ympärillä. Olen monta kertaa kiittänyt mielessäni sitä, että kun vuonna 2002 sen sain, en tosiaankaan ollut odottanut, en liioin haaveillut palkinnosta. Minulta jäi siis kaikki hermoilu täysin kokematta. En haaveillut siitä salaa edes siinä vaiheessa, kun Ei ole minulle suvannot, Aino Kallaksen nuoruus oli esiraadin valitsemien kuuden joukossa. Minusta kuuden joukkoon pääsy oli jo odottamattoman mahtava juttu.

Ja aina muistan ihmetellä sitä, miten kukaan voi nostaa yhtä muiden joukosta, kun yleensä koko kuuden joukko on varmasti hyviä kirjoja. Minusta ei olisi giljotiiniksi. Toisaalta yksi on valittava, ja lopullinen valinta on tosiaan yhden ihmisen päätös. Piste.

Marraskuu ei yleensä houkuttele kovin pitkiin ulkona olemisiin. Siispä: Nenä kirjaan!

Satumaassa

Nyt kaikki silmän ja mielikuvituksen ihmiset, huomio! Jos haluatte hymyillä herkeämättä koko päivän, vierailkaa Turkin Kappadokiassa, josta juuri palasimme. Kuvat ja kertomukset eivät tee sille oikeutta, se täytyy nähdä ja kokea. On se niin uskomaton paikka. Aina kun heräsin huomaamaan itseni, totesin hymyileväni. Sellaista en muista tapahtuneen matkoilla koskaan ennen, vaikka paljon ihmeellistä olemme nähneetkin. 

Olen suunnitellut tätä matkaa yli kolmekymmentä vuotta. Varsinkin alkuun Turkin keskiosissa tapahtui kuitenkin jatkuvasti monenlaista hämmentävää, joten sinne ei ollut viisasta työntää nenäänsä. Nyt matka vihdoin toteutui ja oli kaiken odottamisen arvoinen.

Matkamme järjestäjä oli kaikkien Sanoman lehtien välissä mainostanut Azuro-matkat, erittäin edullinen. Järjestelyissä oli plussaa ja miinusta, mutta autoomme osui aivan mahtava opas, yksi parhaista, joita meillä on ollut. Hän puhui englantia hyvin ja selkeästi, oli suorittanut tutkinnot taidehistoriassa, historiassa ja uskontotieteessä, puhui paljon ja innostuneesti alueen historiasta niin kristinuskon kuin islamin osalta ja oli huumorintajuinen ja nopea. 

Kappadokia kuuluu maailmanperintökohteisiin ja on valtava alue täynnä eri muotoisia kallioita, joihin ihmiset ovat kaivertaneet kotejaan ja lukemattomia kirkkoja, ensimmäiset jo noin 4000 vuotta sitten. Luolissa on jäljellä freskoja ja hautoja. Itselleni tosin ihmiset käden jäljet eivät olleet alueen paras anti, vaan se oli maisema karussa aivan omalaatuisessa kauneudessaan.

Tulivuorten purkaukset levittivät alueelle laavaa ja tuhkaa, joiden kerrostumia vesi ja tuuli muokkasivat. Eri laaksoissa muodot ovat hyvinkin omanlaisiaan. Hyvä tapa katsella kaikkea tätä on liikkua kuumailmapalloilla huippujen yllä ja väleissä. 

Aamuherätys jo kohta viiden jälkeen oli lievästi tukala alku, mutta asiaan kuului nähdä auringonnousu vuorten takaa.   

Tässä vasta lämmitellään palloa.

Onneksi tuolla ei ollut enää asukkaita.

Palloja oli kaikkiaan yli 90 yhtä aikaa ilmassa.

Ressukin oli herännyt ihailemaan auringonnousua.

Huomaa kuivumassa oleva pyykki. Täällä siis asutaan.

Pallot laskeutuivat korin kokoiselle vetoalustalle.

Seinämä on pystysuora, kolot portaita.

Kaupuaminen ylös linnakkeen huipulle kävi lenkistä.

Tämän jälkeen tiedän, missä smurffimaailma on.

Syksyisiä naputuksia

Varmaan tästä hiljaisuudesta jo arvasi, että olen uudelleen käynyt käsikirjoitukseni kimppuun tosi mielessä. Taukoa oli välillä sen verran, ettei yhtään harmita, vaikka olen aiemmin käynyt tekstin läpi jo aika monta kertaa. Tällä erää se tosin ei ole vielä loppuun kahlattu, työtä riittää. Väliin tulee kuitenkin pakollinen tauko parin matkan vuoksi. Jos en ehdi blogata ensi viikon lopussa, siis Helsingin kirjamessujen aikoihin, seuraavan kerran on mahdollisuus vasta marraskuun puolella. Tulen taas pitäneeksi täällä blogin puolella liian pitkän tauon, kun esitän hetken menevää naista. Käsikirjoitusta tauko ei niinkään haittaa, sillä ajattelemaan pystyn liikkuessanikin.

Naapuri oli nähnyt täällä meidän nurkilla lumihiutaleita, itse onneksi en vielä. Syksy on niin kaunista ja värikästä aikaa, että en haluaisi sen loppuvan. Eilen näin jopa pari vastanoussutta kantarellia ja ilahduin niiden räväkästä keltaisuudesta. Tahdon pitää syksystä kiinni, tahdon! Mutta niin luonnon kuin säänkin kanssa harmittelu on energian tuhlaamista. Niille ei onneksi mahda mitään.

Tuttu Turusta oli järkyttynyt Helsingin keskustan Akateemisen kirjakaupan muuttumisesta. Onnekseen hän ei ollut pistäytynyt Itiksen Stockmannilla. Siellä kirjakauppa on viimeisimmässä nurkassa vailla mitään ohjaavia kylttejä ja myös pitkälti vailla lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Aiemmin Akateeminen on mielessäni edustanut kirjakauppaa, jossa tosiaan pidetään huolta monipuolisen kirjallisuuden esilläolosta. Onneksi niin sentään pitkälti on vielä keskustassa, mutta Itiksen Akateeminen surettaa. Jos kukaan ei sitä edes löydä, varmaan se pian häviää kokonaan.

Budjetteja laaditaan taas ja kirjastot ovat vaarassa monessa paikassa. Ne ovat kuitenkin niin hirmuisen tärkeä osa suomalaista kulttuuria, ylpeyden aihe ja tukipylväs, että millään kunnalla ei pitäisi olla varaa kirjastojen sulkemiseen. Lahdessakin lainausluvut ovat lisääntyneet, mutta silti lähikirjastoja uhataan. Järki käteen nyt joka kunnassa tässä suhteessa! Tämä ei ole asia, jolle ei mahda mitään. Tämä on kiinni ihmisten päätöksistä.

Juuri nyt olen tässä maailman menossa harmistunut kaikenlaisen toisten pilkkaamisen jatkuvasta lisääntymisestä. Lapsia moititaan ja kehitellään ohjelmia heitä varten, mutta entä aikuiset? Jos ketä, meitä aikuisia varten olisi kehitettävä maanlaajuinen Älä pilkkaa -ohjelma. Suomalaiset tv-ohjelmat esimerkiksi perustuvat liian paljon toisten asettamiseen naurunalaisiksi ja ainaiseen kilpailuun siitä kuka - muka - on fiksumpi, kauniimpi, ilkeämpi. Mistä lapset ovat mahtaneet oppia toisten kiusaamista? En narise mielelläni kovin usein, mutta tätä piti päästä purkamaan. Mikä valmis organisaatio ottaisi asian vakavasti ajaakseen?

Jahas, pieni laukku odottaa tuossa puoliksi pakattuna. Ja huom! olen viemässä jo joululahjoja toiseen maahan, ettei niitä tarvitse taas viime tingassa lähetellä ja sitä ennen miettiä jokaista lahjaa painon kannalta. Nyt on yksi aika painavakin mukana. En ole ikinä ollut näin ajoissa. Olen suorastaan ylpeä tarmostani.

Tähän onkin hyvä lopettaa, niin mukavalta tuo ajatus tuntui. Väriloistoa!

Sittenkin, tietenkin

Olen ollut tässä välillä matalahkossa Murheen Alhossa. Ehkä vain pimenevien iltojen vuoksi, sillä syksystä olen aina pitänyt. Tai syy voi olla myös jonkinlaisessa pysähtyneisyyden hetkessä kirjoittamisten kanssa. Silti pysähtyneisyyksiä tarvitaan, joten liian syvälle Alhoon ei kannata erehtyä kurkkimaan.

Ainakaan syynä ei ole Turun kirjamessut, jonne sittenkin ja tietenkin olen menossa käymään. Ehkä tarvittaisiin ne kuuluisat villit hevoset pitämään minut pois. Ja tässä ohjelma suoraan messusivuilta kopioituna:

Perjantaina 3.10. klo 11.30 

SUOMALAISTA HISTORIAA NUORILLE
Kirjailijat Maijaliisa Dieckmann ja Laila Kohonen kertovat, miksi ja miten kirjoittavat historiallisia kirjoja lapsille ja nuorille. Raili Mikkanen juontaa

On lavalla ainakin tuhti paketti kirjailijoille sopivaa historiatietoa. Sitä en tiedä, minä aivan oikeat tutkijat meidän työtämme pitävät. Uskon tosin, että meillä on yhteiset intressit näissä asioissa ja ainakin avunpyyntöihini olen aina saanut ystävällisiä, käyttökelpoisia ja nopeita vastauksia. Kirjasto- ja museoihmiset ovat arvostustikapuillani varsin korkealla.

Sain hyvän palautteen kesken, joskin aika valmiina olevasta käsikirjoituksestani, joten seuraavaksi palaan sen pariin. Se on saanut seisoa tällä välillä niin rauhassa, että en pahemmin ole edes ajatellut sitä. Nyt pääsen lukemaan tekstiä lähes uusin silmin ja käyn sen läpi oikein kunnolla vielä kertaalleen. Tiedän onneksi, mihin pyrin, toivottavasti lopussa totean siihen päässeenikin. Intoa ja ajatuksia on, joten en missään nimessä joudu tekemään työtä hampaat irvessä.Tosin pikkuhiljaa alan toivoa, että tämä sittenkin olisi viimeinen perusteellinen läpikäynti. Stilisointi on vielä erikseen.

Tällä välillä minulle on myös selvinnyt hurjan hienoa asia, joka kai olisi jo pitänyt tietää. Kansalliskirjaston nettisivuilla on talkootöinä tallennettuja lehtiä aivan yllättävät määrät. Vuoteen 1910 julkaisemisensa alusta asti ilmestyneitä sanoma- ja aikakauslehtiä pystyn nykyisin lukemaan täällä oman työpöytäni ääressä. Se on melkoinen ajankäytöllinen helpotus, ja on se vähän muutakin. Kansalliskirjaston vanhat lukulaitteet saavat jo muutamassa tunnissa niskan jumiin ja silmät ristiin. Oma työpisteeni on huomattavasti ergonomisempi. Onneksi nekin kuitenkin ovat. Paljon tietoa olen niidenkin ääressä niska kenossa löytänyt.

Nyt siis edessä keskittymistä, kirjoittamista ja matka Turkuun.

 Kaikki hyvin täällä Vuosaaressa. Toivottavasti myös sinun suunnallasi. Tavataan Turussa!