Tosipaikassa

Nyt olen siinä tilanteessa, jota pelkäsin, ja joka nytkin pelottaa. Olen hionut ja hionut käsikirjoitustani ja nyt tarvitsisin hyvän toimittajan vielä vähän tökkimään kylkeen, jos tarvetta on. En tiedä, onko. Kirjoittamisen tässä vaiheessa alkaa olla aika turta omalle tekstilleen. Minusta tulos näyttää kutenkin varsin julkaisukelpoiselta, ja niin pari luottolukijaanikin on vakuuttanut.

Vaan kun ei ole sitä toimittajaa, ei edes kustantajaa tällä hetkellä. Eikä tilannekaan ole paras mahdollinen. Kaunokirjallisuus on viime vuonna myynyt vähemmän kuin edellisenä, tosin lasku ei mielestäni ole millään lailla hälyttävä. Maallamme on nyt meneillään  taloudellinen notkahdus, kaikessahan se tietysti näkyy. Kirjastojen lainauslukuja en tiedä, mutta uskon, että ihmiset kaikesta huolimatta lukevat. Uskon lujasti.

Myyntiluvuissa jaksaa aina hämmästyttää se, miten kapea meidän paljon myyvien kirjailijoidemme kärki on, kun titteleitä on kuitenkin niin hurjan paljon. Vai onko niin juuri sen vuoksi? Tunnetuimmat ja mainostetuimmat kirjailijat ja kirjat näkyvät, suurin osa jää jokseenkin näkymättömäksi.

Kysyin kerran yhdeltä kustannuspäälliköltä, miksi vain jo ennestään tunnettuja kirjailijoita mainostetaan. Vastaus oli, että kustannustalot kilpailevat keskenään myyvimmistä nimistä. Heidän kannattaa mainostaa vain valittuja. Niin kai se sitten on. Markkinoijat markkinoivat, me tavalliset kirjailijat kirjoitamme ja toivomme, että joku löytää kirjamme. Onneksi omalta osaltani voin sentään iloita viime vuoden ainoastani, Iivari-tontusta karkuteillä. Se meni ihan mukavasti.

Mutta nyt: pidä peukkuja, että löydän uuden ihanan kustannustoimittajan itselleni. Ja edelleen olen sitä mieltä, että hyviä kustannustoimittajia varten pitäisi olla erillinen eläkelaki, joka vallan yksinkertaisesti kieltäisi heiltä eläkkeelle lähdön!

Päivän uhka

Näin heti vuoden alussa olen päivittäin saanut ainakin yhden pohtimisen aiheen. Usein pohdin nimenomaan sitä, onko tuo puhuja nyt ihan tosissaan. Aloitetaan vaikka tästä:

Historia pois kouluopetuksesta. Kouluopetuksen pitää kehittyä, vastata ajan haasteisiin. Mitä siinä historialla tekee, se on ollutta ja mennyttä, aikoja sitten elettyä elämää. Ketä kiinnostaa!

Myönnän, ettei historia koulussa alkuun kiinnostanut minuakaan, sillä se oli silloin enimmäkseen sotia ja vuosilukuja. Historian opetus on nykyisin onneksi aivan toista ja varmaan sitä voidaan edelleen kehittää parempaan suuntaan. Minulle historia aukeni vasta, kun oivalsin historiallisten henkilöiden todella eläneen, olleen fyysisiä ja psyykkisiä olentoja aivan kuten me nyt. Vielä suurempi asia oli tajuta, etteivät aikaisemmin eläneiden ihmisten tunteet juurikaan poikenneet nykyisistä. Kulttuurit tietysti vaihtelivat, niin kuin ne vaihtelevat nytkin. Mutta mitä enemmän menneisyydestä tiedämme, sitä enemmän tiedämme itsestämme, siitä miten meistä on tullut, mitä on tullut.

Niin se vain on. Moni hyvä asia olisi voinut vahvistua ja monelta huonolta olisimme voineet säästyä tuntemalla paremmin menneisyyden tapahtumat.

Nämä tuntuvat niin itsestäänselvyyksiltä, että tuntuu ihmeelliseltä miten ne voidaan kyseenalaistaa. Niin silti on tehty.

Jatketaan tällä:

Taidenaineita on vähennettävä, että saadaan lisää tunteja teknisiin ja matemaattisiin aineisiin. Niin kai se oli. Taidenaineet antavat lapsille mahdollisuuden löytää oma luova puolensa, ja ilman luovuutta ei onnistu oikeastaan mikään asia. Juuri sitä meidän pitäisi lisätä ja vahvistaa, ei suinkaan vähentää. Luovuuden avulla matemaattiset yhtälötkin aukeavat helpommin. M.O.T.

Otetaan vielä tämä:

Sivukirjastot ovat vaarassa kaikkialla. Tästä puhuin jo aiemmin, mutta pakko siitä on jatkaa vielä vähän. Jos ihmisillä ei ole suht vaivatonta pääsyä kirjojen kimppuun, ainoa kulttuurianti autottomille on televisio. Siihenkö me tosiaan pyrimme?

Onneksi sentään olen löytänyt ihanan innostavia, luovuudessaan aivan mahtavia suomen kielen opettajia ja kirjastoihmisiä, joiden työskentelyä pääsen edes vähän sivusta seuraamaan. Uhkia on, mutta on myös niitä vastaan taistelevia valoisia ihmisiä. Kiitos heistä!

Tervetuloa arki!

Pyhät ovat kivoja oman aikansa, mutta nyt niitä on ollut jo vähän liian kanssa. Tuntuu hyvältä, että on taas arki. Voin ottaa yhteyksiä sinne, minne asiaa on, ja yhteydet toimivat taas. Ylimääräistä harmia, ja kyselyjä omalla kohdallani on aiheuttanut se, että Saksassa asuvan tyttäreni perhe ei ole saanut joulupakettiaan vieläkään. Toivo alkaa jo hiipua. Suomeenkaan se ei ole palannut.

Vaikka olen kuullut muutamista hävinneistä postilähetyksistä, me Suomessa voimme yleensä luottaa siihen, että posti kulkee perille, joskus aivan vaillinaisella osoitteellakin. Tässä paketissa osoite oli oikein ja selvä, se oli lähetetty hyvissä ajoin ennen joulua, ja - tietenkin - siellä oli aika monta lahjaa, joista kaikkia en edes pystyisi uudelleen hankkimaan vaikka yrittäisin.

Vasta tällaisissa tilanteissa huomaan, miten tottunut olen siihen, että järjestelmämme on yleensä luotettava ja toimii. En ole edes tullut vakavasti ajatelleeksi, että postipaketti järjestäytyneestä Suomesta mielestäni myös varsin järjestäytyneeseen Saksaan voisi kadota. Pidän silti vielä peukkuja, että niin ei olisi lopullisesti tapahtunut nytkään.

On paljon asioita, joita pitää aika itsestään selvinä, koska ne ovat niin tärkeitä. Niinkin hienoa järkestelmää kuin kirjastolaitostamme ollaan kuitenkin pala paralta nakertamassa. Monia sivukirjastoja on jo lakkautettu ja uhka lepää vielä useamman päällä.

Erityisen tärkeitä lähikirjastot ovat niille, jotka eivät ajele näppärästi omalla autollaan vähän pitemmällekin: lapsille, vanhuksille, autottomille. Eikä kirjasto totisesti ole vain keski-ikäisten naisten rakkausromaanien lainauspaikka, kuten eräskin kunnanvaltuutettu on vähän aikaa sitten esittänyt. Ehkä paikalliset kirjastoihmiset voisivat kutsua miehen tutustumaan kirjastoonsa. Tässä ovat taas joutuneet kilpailijoiksi kirjaston käyttäjät ja liikunnan harrastajat. Valtuutetulle voi olla yllätys sekin, että varsin monet harrastavat molempia lajeja.

Sääli jokaista, joka ei ole kirjastoaan löytänyt ja käyttänyt. Kirjoilla on monia etuja, yksi niistä se, että huomaa maailmassa olevan muunkinlaisia ihmisiä ja muunlaista ajattelua kuin se ainoa oikea, eli oma.

Aina joskus muistan olla ylpeä

Jälleen pari päivää sitten heräsin ihmettelemään tai oikeammin ihastelemaan tosiasiaa, että oma isotätini Hilma Räsänen kuului pieneen 19 naisen ryhmään, jotka olivat ensimmäisiä naiskansanedustajia koko maailmassa. Jos joskus tuntuu siltä, että on maamme köyhä, pienikin, ja siksi jää, tämän muistaessani en tosiaankaan tunne pienuutta, päinvastoin, olen meistä pahuksen ylpeä.

Isotäti oli kuulun Sortavalan seminaarin kasvatteja, mistä valmistui enemmänkin pontevia naisopettajia. Tosin jo se, että nainen meni ammattikoulutukseen 1800 ja 1900 -lukujen taitteessa oli selvä pontevuuden merkki. Myös isoisäni kävi saman seminaarin ja oli todellinen vanhanajan kansakynttilä täynnä suuria aatteita, monien kunnioittama ja rakastama.

Hilma-tädin muistan vain vanhana ja ärtyisänä. Vierailin pari kertaa äidin kanssa hänen luonaan ja tunsin, miten äiti pelkäsi häntä. Äidin piti oikein vetää henkeä, ennen kuin rohkeni soitaa ovikelloa. Tätiparka oli sortunut rakastamaan väärää miestä, mistä vain ihan pikkuisen kuiskittiin. Se ei nimittäin ollenkaan sopinut kuvaan, eikä varsinkaan sen seurauksena saatu "hermoromahdus". Se ei silti poista tädin ansioita, hän pysyy ensimmäisten joukossa. Varsin mielenkiintoinen romaanin aihe olisi tämä isotätinikin.

Joten tässäpä tämän blogin aihe: Olkaamme rauhassa terveen ylpeitä pienestä Suomestamme, kunhan ei mennä ylilyönteihin. Vielä paljon enemmän hyviä ihmisiä asuu aivan ympäri maailmaa.
Ja vielä uudelleen: Onnea uudelle tulevalle vuodellemme, sekä meille itsekullekin että koko maallemme! Kyllä me tästä taas nousemme.

 

Saa nähdä, mitä on tulossa

Hätäisimmät jouluvalmistelut, tosin aika vähäiset, on tehty. Tänne on pitänyt ehtiä jo monena päivänä, mutta tässä vasta olen. Minussa taitaa joutua hukkaan hyvät taipumukset karhuksi, supikoiraksi, mäyräksi, lepakoksi, rantakäärmeeksi ja mitä kaikkia noita talven nukkujia onkaan. Annan lukijan vapaasti valita, miksi kuvittelisit minun parhaiten soveltuvan. Voisin aivan hyvin kaivaa pesän jonnekin ja käpertyä sinne. Tosin siinä täytyisi olla ikkuna, että voisin kurkata ulos silloin tällöin kylkeä kääntäessäni.

Kirjailijapuolenikin on talviunilla. On ollut ilo seurata Iivari-tonttua karkuteillään. Hyvin näyttää selvinneen. Sen sijaan historiallisen aikuisten käsikirjoitukseni vaihe on - jaa-a, no, vaihe tosiaan. Entisen aikuisten kirjojeni kustantajan  uuden kustannuspäällikön kanssa ei löytynyt yhteistä näkemystä. Minulle kirjan päähenkilö on jo lihaa ja verta sellaisena kuin on enkä pysty häntä muuttamaan. En tosin haluakaan. En ole lähtenyt tarjoilemaan käsikirjoitusta laajalla jakelulla, mutta otan tietysti auliisti vastaan kiinnostuneiden kustantajien yhteydenotot. Jonotuslaput ovat täällä jo valmiina. 

Uups, no. Ehkä odotan sittenkin joulupukkia ensin ja vasta sitten alan keskittyä tähän uuteen tilanteeseen. Jossa tosin en liioin ole ripotellut päälleni tuhkaa enkä repinyt vaatteitani. Oikeastaan minulla on tällaisesta tilanteesta hyvää kokemusta. Aavikoiden seikkailija tyrmättiin aikoinaan yhdessä kustantamossa, päätyi Tammelle ja sai Topelius-palkinnon, joten ei se nyt ihan huono ollut. Odotan siis uteliaana, mitä nyt tapahtuu.

Mutta sitä ennen: Jos joku nyt vielä näin aatonaattona käy täällä lueskelemassa, toivotan hyvää ja toiveita täyttävää joulua. Suurempi mahdollisuus tulla ajoissa perille lienee kuitenkin tällä toivotuksella:
                                           Onnekasta vuotta 2014

Kuva on tietysti Laura Valojärven ja kuvassa Iivari

 

Kohti korkeuksia!

Onnea on

Minustahan alkaa tulla varsinainen vetistelijä. Olen viime viikolla saanut kaksi kertaa kyyneliä silmiini silkasta ilosta.

Meillä on nyt jo toinen kummityttö Zimbabwen Aids-Orvot -yhdistyksen kautta. Vuonna 2004 vierailimme Zimbabwessa, ja sen seurauksena ilmestyi seuraavana vuonna kirjani Elefantti, joka luuli olevansa puhveli, jossa kerroin zimbabwelaislasten elämästä. Kirjan päähenkilö oli Chipo, pieni tyttö, jonka tapasimme. Hänen vanhempansa olivat kuolleet aidsiin jo vuosia sitten ja vähän ennen vierailuamme myös Chipoa elättänyt isosisko kuoli. Chipo asui ilkeän setänsä luona, nukkui betonilattialla, alhaalta avoinna olevan oven lähellä, vaikka Hararessa voi talvisin olla pakkastakin, ja oli hyvin onneton. Käyntimme jälkeen hän karkasi, nukkui öitään puhelinkopeissa ja ties missä, ajeli tukkansa kaljuksi, ettei häntä huomattaisi tytöksi jne.

Olin kirjoittanut Chipon tarinaan kirjassa onnellisen lopun, vaikka sitä silloin vasta etsittiin. Chipo pääsi lopulta asumaan opettajansa kotiin, menestyi koulussa, niin kuin oli tehnyt jo alaluokilla asuessaan siskonsa kanssa, ja voi hyvin. Nyt tulee kyynelten vuoro: Aids-Orvot yhdistys on tehnyt ensi vuodelle kalenterin, jossa on joka kuukaudelle kuva. Yhdessä kuvassa kaunis, hyvinvoiva 18-vuotias saa juuri elämänsä ensimmäisen henkilöllisyystodistuksen, minkä puuttuminen katkaisee monen lapsen koulutien alkuunsa. Kun kuulin, että kuvassa on Chipo, liikutuin. Kirjassani Chipon sisko sanoo ennen kuolemaansa: "Älä ole huolissasi, pikkusisko. Vaikka välillä saattaa tuntua synkältä, aurinko pilkistää aina lopulta esiin. Et saa lannistua, vaikka joskus voi tuntua hirmuisen vaikealta."

Zimbabwen Aids-Orvoilla on nettisivut, joiden kautta kalenteria voi tilata vaikka lahjaksi. Kesäkuun, oman syntymäkuukauteni kuvassa Chipo saa ensimmäisen syntymätodistuksensa. Voi olla, että kesäkuussa kurkin kalenteria tavallista useammin.

Ja sitten se toinen kerta. Aina joskus saa niin kaunista palautetta, että yhden sellaisen haluan nyt jakaa. Tanja Laakkonen lähetti minulle viestin, josta osan hänen luvallaan lainaan tähän:

"Olen nuoresta saakka haaveillut kirjoittamisesta, ja kirjoittanutkin omaksi iloksi. Opiskelin suomen kielen maisteriksi ja tein töitä ensin kustannustoimittajana tietokirjapuolella, ja nyt kirjakerhoissa. Huomaan, että olen hilannut luovan kirjoittamisen riman kauhistuttavan korkealle, niin teknisesti kuin myös sisällön kannalta. Kuitenkin niin sinun, kuin monen muun hyvien tarinoiden kertojan esimerkki kannustaa yrittämään. Ehkäpä uskallan, jonakin päivänä, itsekin luoda tarinan.

Tämä maailma kaipaa kauneutta, oikeudenmukaisuutta, hyvyyttä, sinnikkyyttä, selviytymistä, lempeyttä. Sellaiset tarinat elävät, vaikka aika meistä ihmisistä jättääkin. Tuokoon uusi käsikirjoituksesi iloa ihmisille pitkään!"

Onnea on!

Noitaneiti Anelma Unelman nimien päivä

Tänään se on. Miten monta kertaa olemmekaan juhlineet erilaisin muodoin näin neidin nimien päivänä tv:n joulukalentereissa ja monessa muussakin sarjassa mukana ollutta Histamiinin hyvää ystävää, noitaneiti Anelma Unelmaa. Tänään mieli on vain täynnä haikeutta, sillä rakas ystävä, Histamiinin elävöittäjä Matti Ranin ei ole enää hörhöttämässä onnentoivotustaan.

Ensimmäinen ajatus ystävän kuolinviestin saamisen jälkeen oli: Elämässäni on nyt suuri aukko. Mutta jo hetken päästä tajusin, että eihän se niin ole. Elämässäni on edelleen mukana suuri rikkaus siitä, että olen ja olemme saaneet sellaisen ystävän.

Yhteisiin hetkiimme mahtuu niin paljon. Siellä ovat yhä ne hörhötykset, hullut jutut, naurut ja onnen hetket, jos tosin murheen aikakin Irja Raninin sairauden ja kuoleman aikaan. Elämä toi kuitenkin Matin luokse Vuokon, ja me ystävätkin saimme iloita uudesta onnesta.

Matti oli nopeasti oivaltava ja tavattoman ahkera ihminen. Lastenkulttuuri oli hänelle ainakin yhtä tärkeää kuin aikuisia varten tehty työ. Aikoinaan ihmettelevää kunnioitustani herätti esimerkiksi se, miten silloin teatterinjohtajana toimiva Matti makasi tuntikausia mahallaan hankalissa televisiolavasteissa liikuttamassa melkoisen painavaa Histamiini-marionettia. Se ei ollut niitä kaikkein kevyimpiä töitä eikä työergonomiasta ollut tietoakaan. Silti Histamiini hypähteli iloisesti ja kevyesti hänen ohjastuksessaan.

Veneilyharrastus oli meille yhteistä ja Matti tietenkin itseoikeutettu kummi Histamiini-purkkarillemme, niin kuin me molemmat olemme olleet kummeja Allergialiiton Histamiini-päiväkodillekin. Kerran jumituimme myrskyn vuoksi kolmeksi yöksi samaan laituriin. Sen jälkeen olivatkin vatsalihakset kipeinä pitkän aikaa. Sellaista saa aikaan hillitön päiväkausien nauraminen.

Kun kerän aukaisee, sieltä tulvii muistoja muistojen jälkeen. Ne tosin eivät enää lisäänny, mutta pysyvät mukana. Kiitollisuus on se sana, jonka tänään Anelma Unelman nimien päivänä haluan nostaa päällimmäiseksi, kiitollisuus Matin kaltaisesta ystävästä