Pakottakaa minut töihin!

Yöllä satoi. Sitä kuunnellessani päätin, että on aika ryhdistäytyä. En muista milloinkaan pitäneeni näin pitkää ja huoletonta kesälomaa. Nyt se on tapahtunut siitä yksinkertaisesta syystä, että kuumalla minussa ei kerta kaikkiaan ole vetoa sen paremmin henkisiin kuin ruumiillisiinkaan ponnistuksiin.

Kohta 30 vuotta sitten teimme tosin kolmen kuukauden maailmanympärimatkan ilman sen kummempia majoitus- ym suunnitelmia, joten kokemusta huolettomuudesta sentään on. Silloin ainoa sääntömme oli pysytellä päiväntasaajan eteläpuolella. Tänä kesänä sää täällä on muistuttanut sitä syksyä.

Kesän ihanuuksiin kuuluivat taas rakkaat, ihanat kuikkani. Edellisestä lähitapaamisesta on jo ainakin seitsemän vuotta, nyt se tapahtui taas. Silloin olin järvessä seitsenpäisen parven keskellä, nyt niitä oli kaksi. Ne sukelsivat aivan viereeni ja jatkoivat matkaa ohitseni muutaman metrin etäisyydellä täysin rauhallisina, silmät välillä vedessä. Olen kai jo niiden geenimuistissa, sillä olen majaillut kesäisin samalla niemellä koulutytöstä asti ja ihaillut niitä aina.

Ja kun rakkaat-sana nousi esiin, annan saman tien yhden suosituksen. Avaimelta on juuri ilmestynyt kirja Rakkaani, romaanihenkilö, jossa kaksikymmentä kirjoittajaa kertoo mieleensä lähtemättömästi painuneesta kirjan henkilöstä. Olen mukana, joten luin kirjan jo käsikirjoituksena. Se on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Minunkin piti vain tarkastaa oma tekstini, mutta kun aloin lukea muiden kirjoituksia, en lopettanut, ennen kuin kirjan takakannen teksti oli luettu.

Vaikka tämä kesä on mennyt niin kuin on mennyt, olen välillä sentään kartuttanut nyt tekeillä olevan kirjani   taustatietoja. Aika on taas 1800- ja 1900-lukujen vaihde ja päähenkilö ensimmäisiä naiskansanedustajiamme. Vaikka olen jo aiemmin tutustunut aika paljon juuri noihin aikoihin, esimerkiksi naisten herääminen aktiiviseen poliittiseen toimintaan on taas hurjan kiinnostavaa. Sieltä löytyy uutta tietoa koko ajan.

Carol Joyce Oats haastatteli itse itseään, ja sieltä nappasin lainauksen: What is the very nicest thing about being a writer — assuming you have acknowledged that you are a writer?

Research. As John Updike said, “Research is the innocent part.” Kai tämä minunkin intoni on juuri tuota samaa, kirjoittamisen kaikkein viattominta osuutta. Saan etsiä, löytää, kartuttaa tietoani, eikä minulta itseltäni vaadita vielä muuta kuin intoa ja uteliaisuutta. Ja kaiken kiinnostavan tiedon kerättyäni haluan tietysti jakaa löytöni muiden kanssa.

Ei kenenkään tarvitsekaan pakottaa minua jatkamaan. Tiedän taas, miksi tätä teen. Ja nautin!