Uusia ja vanhoja ihmeitä

Alan vihdoin nukkua kunnolla, mutta siihen tarvitaan päivittäin jonkinmoinen määrä kilometrejä. Eilen kävelin 11, tänään 9 ja toissapäivänä 10. En varsinaisesti nauti kävelystä niin kuin ennen yhden höpsön koiran kanssa, mutta hyvää se silti tekee. Ja varsinkin meren rannalla kävellessäni tunnen meren valtavuuden ja ikuisuuden. Mitä kaikkea sen aalloilla on tapahtunut, mitä rannoilla. Yhden pienen ihmisen murheet kirjaimellisesti hukkuvat valtamereen. Se on hyvä tunne.

Rannalla saattaa kaiken lisäksi kohdata valon, jollaista en ole ennen nähnyt. Toissailtana se oli tämmöinen.

Täällä Portimaon alueella toimii suomalaisten kirjakerho, jonne olen huomenna menossa vierailemaan. Epäilemättä etupäässä eläkeläisiä, sillä meitähän täällä on. En tosin laske itseäni puhtaasti eläkeläisjoukkoon, sillä työskentelen ihan joka päivä. Ahmakirja etenee. Välipaloiksi tutkin jo seuraavan taustoja.

Ahmakirjaan liittyi toissa-aamuna aikainen herääminen. Edellisenä iltana olin lähettänyt sähköpostia Lieksaan Erä-Eerolle, joka järjestää ahmakatseluja. Melkoisella varmuudella niitä siellä myös näkee. Vaikka ne tulevat nauttimaan ihmisen järjestämästä ruokatarjoilusta, ne ovat vapaita villieläimiä ja tulevat paikalle omasta tahdostaan. Sellaisen tai sellaisia haluan nähdä.

Kerroin sähköpostissa tekeväni kirjaa. Eero soitti sitten aamulla heti yhdeksältä Suomen aikaa. Täällä se oli kuitenkin seitsemän, joten heräsin puhelimen lauluun. Saatoin kuulostaa vähän pöröpäiseltä, mutta hauska keskustelu meillä oli. Nyt täytyy sitten vain löytää oikea hetki.

Nykyisin saan aika harvoin suoraa palautetta lukijoilta, muutamia on sentään tullut viime aikoinakin. Eilen istuin miettimässä ikävääni, kun sähköpostiin tupsahti Pipsan viesti. Hän oli lukenut äidinkielen tuntia varten Elli/Minna-kirjani ja sanoi siitä niin kauniisti, että synkeyteni häipyi sen tien. Kiitos, Pipsa, vielä tätäkin kautta!

Toinenkin hyvä asia tässä on ehtinyt tapahtua. Minulla on jo liput ostettuina 23.4. alkavaa yli kuukauden pituista Zimbabwen matkaa varten.  Seppo Ainamon ja Oili Wuolteen  aloitteesta perustettu Zimbabwen Aids-orvot -yhdistys toimii aktiivisesti siellä ja täällä. Noin 400 orpolasta saa koulutusta kummien tuella. Menen tapaamaan koululaisia ja puhumaan kirjoista, lukemisesta ja kirjoittamisesta.

Zimbabwen virallinen kieli on englanti, vaikka monelle lapselle se tulee tosissaan eteen vasta koulussa. Oletan osaavani sitä ainakin saman verran kuin lapset, joten keskustelut onnistuvat. Jossain muodossa yritämme ottaa mukaan Lastenkirjainstituutin loistavan idean kirjatreeneistä. Suunnittelu on vielä meneillään, mutta innostunut olen siitäkin. Saapa nähdä, mitä saamme aikaan.

Vähän on pakko vielä ihmetellä ruokalaskuja täällä. Tänään hain kolme banaania, neljä raakaa ja tosi hyvää burgeripihviä, kaksi sämpylää ja puolen litran olutpurkin. Summa 5,27. Eilen söin ostoskeskuksen baarissa, jossa valinnan mahdollisuuksia on paljon ja hyviä. Ne mätetään lautaselle ja lautanen punnitaan. Vatsani täyttänyt ja mieleni hyväksi tehnyt ruoka-annos ja pullollinen kivennäisvettä teki yhteensä 5,50. Vanha sääntö on, että rahasta ei pidä puhua, mutta tämän verran kai sentään on sallittua.

Tämmöisestäkin ihmeestä sain nauttia Silvesin vierailulla ystävien kyydissä. Silvesissä on hienosti ja havainnollisesti  entisöity vanha linnoitus, jonka muurien  sisälle mahtuu myös ravintola. Listassa oli mukana kotitekoinen savulikööri. Pitihän sitä kokeilla. Tuolla se nyt savustuu kuvun sisällä ja ihan metkan makuista oli. Saatanpa maistaa joskus toistekin, jos eteen sattuu.

Ja vielä on kerrottava sekin, että kotona Heinolassa se täällä jo aiemmin pariin kertaan ihmettelemäni parvekukkani kukkii edelleen. Tekee uusia kukkiakin, kertoi poikani. Että semmoisia hurjapäitä siinäkin suunnassa.

Älköön varjonne kaventuko!