Työtä ja nautintoja

Olen keskittynyt käskirjoitukseen varsin kiinteästi pari viikkoa. Silloin ei tietenkään pysty kirjoittamaan muuta, ei ainakaan blogitekstiä. Kaksi kuukautta levänneen tekstin lukemisen alkuajan olin mökillä yksin. Sain siinä ohimennen nauttia vähän luonnostakin ja kirjoittaa terassilla linnunlaulussa. Miten käki ei ikinä tule käheäksi, saa vain vihneen kurkkuun joskus parin kuukauden kuluttua kukunnan alkamisesta?

Ensimmäisenä aamuna istuimme Kati-kerryn kanssa portailla aamukahvilla. Kirjosiepporouva tuli aivan lähelle selittämään, ja kohta siinä oli herrakin. Molemmilla oli valtavasti asiaa. Luulin jo, että ne ovat tehneet pesän terassille jätettyyn pönttöön, mutta myöhemmin näin, että eivät olleet. Joko ne olivat vanhoja tuttuja, jotka toivottivat meidät tervetulleiksi, tai sitten ne muuten vain hämmästelivät, mitä me teemme heidän alueellaan. Lintujen hätä näkyy yleensä selvästi, mutta nämä eivät näyttäneet varsinaisesti hätääntyneiltä. Eivätkä ne muina aamuina enää kiinnittäneet meihin pahemmin huomiota.

Viimeisenä iltana kuulin ihmeellisen äänen, jollaista en ole kuullut koskaan niinä lähes kuutenakymmenenä vuotena, jotka olen mökkimaisemissa oleillut. Onneksi netistä löytyvät myös äänet, kun se viisaan Facebook-kamun ansiosta selvisi kaulushaikaraksi. Tämä "omani" tosin ei päässyt aivan pitkään sumutorviääneen asti, vaan lopetti suht lyhyeen. Mahtava ääni joka tapauksessa.

Lauantaina sen sijaan juhlin jo tämän keskittymiskauden loppumista osallistumalla Majakkaseuran retkelle. Sää ylitti kaikki odotukset, edes ulkomerellä nopea vene ei hakannut aaltoihin. Pertti Rahkosen osaavalla opastuksella kävimme Rönnskärin ja Jussarön majakkasaarissa ja näimme mereltä Kallbådanin, Sundharunin ja Längdenin majakat sekä Segeslkärin ja Storgaddenin pookit. Kaikkia tietysti pysähdyttiin ihailemaan.

Rönnskärin majakkasaarella lauloivat satakielet, ja pikku orvokit täplittivät kallioita.

Merellä haahkaherroista osa oli vielä rouvien seurassa, osa suurissa herraseurueissa. Sepelhanhien muutto oli parhaimmillaan menossa, tummat helmiketjut vain viistivät vettä ohi lentäessään.

Alimmassa kuvassa on Storgaddenin pooki. Lämmintä vaatetta laukun täyteen pakkaillessani unohdin kameran, joten nämä ovat hätänapsauksia kännykällä. Merellä on nopeassa veneessä aika kylmää, vaikka saarissa lähenteli kolmeakymmentä. Onneksi oli sentään kaikki ne vaatteet.

Nyt on ensin edessä työhuoneen siivous  (puuh!), sen jälkeen pääsen taas penkomaan tietoja seuraavaa kirjaa varten. Tietojen löytäminen on ihanaa, kirjoittaminen välttämätöntä, joten näitä historiallisia kirjoja tehdessäni saan nautiskella aika paljon. Kai se sentään on luvallista?

Metsän tyttö tahdon olla

vaikka metsässä en tunne itseäni sankariksi, päinvastoin, yhdeksi luonnon pieneksi osaseksi. Huoletkin sellaiselta aina vähän lievenevät.

Niin ihanan sateinen päivä, että maltan jopa keskittyä hetken tänne kirjoittamiseen. Samalla onnittelen itseäni siitä, että juuri eilen samoilin koirani kanssa pitkin Vuosaaren metsäpolkuja. Nyt en niille erityisemmin kaipaa. Tosin Kati-koiramme takaa minulle kunnon lenkin säällä kuin säällä, ja useimmitenhan sää on lopulta ulkona oikein pukeutuneena huomattavasti parempi kuin sisältä katsoessa näyttää.

Vallan tutkittu asiahan on, että metsässä liikkuminen antaa kävijälle paljon. Antaa se. Vuosaaressa metsiä löytyy monelta suunnalta, mutta yleensä kuljen Uutelassa. Kun siellä poikkeaa pääpoluilta niille pienemmille, pitkin kallioita ja kunnon metsää risteileville, voi hetken kuvitella olevansa kaukana koko pääkaupunkiseudulta melkein erämaassa. Maisema on upeaa, ilma puhdasta ja tuoksuvaa, myös eläinten jälkiä näkyy.

Olen maalaisen ja kaupunkilaisen välimuoto ja yleissuomalainen. Olen asunut eri puolilla Suomea, Kemijärveltä Helsingin seudulle, mutta maaseudullakin keskustoissa. Metsä ja puut ovat aina olleet tärkeitä, vesi tietysti myös, sillä isän ainoa ehto asuinpaikalle oli, että sen on oltava veden lähellä.

Koteja on ollut niin monta, että varmaan sen vuoksi kiinnitän aika paljon huomiota taloihin. Joskus kauan sitten kustannustoimittaja sanoi: "Olen alkanut ihmetellä, miksi kirjoitat niin paljon taloista? Mitä ihmettä sinulla siihen liittyy?" Selitin muuttaneeni lapsena ja nuorena lähes joka vuosi uuteen taloon , jolloin hänen kommenttinsa oli: "Ilmankos!"

Nyt olen asunut 30 vuotta tässä samassa asunnossa ja alkanut vähitellen rauhoittua. Ainakin, jos pääsen säännöllisesti jollekin matkalle, lähelle tai kauas, mieluiten outoon ympäristöön. Sen tarvitsen. Internet on helpottanut yllättävänkin edullisten matkojen löytämistä. Alan olla siinä lajissa jo aika taitava.

Vielä reilu viikko, minkä jälkeen saan jälleen käsitellä lähes valmista käsikirjoitusta. Panin itselleni kahden kuukauden määräajan, jona aikana en saa vilkaistakaan siihen. Varsinkin alkuun otti koville, mutta olen onnistunut pysymään päätöksessä. Sitä on tietysti helpottanut taustamateriaalin kerääminen ja monen huiman jutun löytäminen seuraavaa käsikirjoitusta varten. Nyt alkaa jo jännittää, miltä pitemmällä oleva vaikuttaa, kun sitä lukee melkein kuin outoa juttua. Entä jos se tuntuu täysin surkealta. Mitä sitten tehdään?! Ihan totta, pelottaa.

Mutta nyt, sadeasu päälle ja ulos! Katillakin on sadetakki, sillä kun ei ole aluskarvaa, joka pitäisi veden poissa iholta. Se ei ollenkaan pidä siitä, että joutuu ottamaan takin päälleen. Joten ensin pieni erimielisyys, ja ehkä hieman tavallista tunnin lenkkiä lyhyempi lenkkikin. Katsotaan.

Henkisen omaisuuden päivä

Oikeastaan Maailman henkisen omaisuuden päivä on vasta huomenna, mutta Suomessa sitä juhlistettiin jo tänään. Olin mukana päätapahtumassa kuuntelemassa alustuksia ja kahta paneelia. Nyt olen hämmentynyt, tietysti. Ehkä tuollaisen tilaisuuden pitääkin aiheuttaa hämmennystä tällaisessa suunnattoman pienessä osasessa henkistä omaisuutta. Sillä sitähän me kaikki luovan työn tekijät olemme, toiset vähän isompia ja toiset pikkuruisia. Ja luovaa työtä tekevät varsin monet tässäkin maassa, paljon useammat kuin äkkiä ajatellen tulee edes mieleen. Eikös se ole peräti valtiovallan erityisessä suojeluksessa nykyisin, mitä se sitten tarkoittaakin.

Minä hämmennyin lähinnä 3D-tulostamisen mahdollisuuksista ja edistyneisyydestä jo tälläkin hetkellä. Olen siitä tietysti kuullut, mutta en silti tiennyt juuri mitään. Muutosjohtaja Risto Linturilla oli mukanaan jostain itäisistä maista tilattu 3D-tulostin, jonka hinta oli 180 euroa. En tosin tiedä, mihin kaikkeen se pystyy, mutta ainakin kalliimmat mallit tuntuvat pystyvän vaikka mihin. Ja tietysti niiden mukana tekijänoikeudet saavat taas uusia haasteita. Jos kännykällä voi kuvata esineen tai vaikka ihmisen, hakea netistä ilmaisohjelman sen mallintamiselle ja tulostaa sen omalla tulostimellaan - joka monissa sovellutuksissa näyttää tosin pikemminkin pursottimelta - mihin unohtuvat tekijänoikeudet. Emme me kirjailijat siis ole suinkaan yksin tekijänoikeusmurheinemme. Ja totta, pelkän kännykkäkuvan perusteella sinunkin profiilisi voi jo nyt helposti olla kohokuvana vaikka jonkun mukissa, etkä sinä tiedä siitä mitään.

Tuli muuten sellainen tunne, että kiva kun olen kirjailija. Vielä toistaiseksi tämä homma hoituu aivan entiseen malliin. Epäilemättä siihenkin on muutoksia tulossa, mutta eivät ne ainakaan vielä huomenna ole nurkan takana kurkistelemassa. Tykkään tästä naputtamisesta. Muinainen kaiken aikaa kutova työtoveri sanoi kutomisen olevan hengittämistään. Niin on tämä naputtaminenkin, hengittämistäni.

Siispä hengitellään!

Oletko valmis

Olen kyl-läs-ty-nyt! Ennen meilä olivat papit ja piispat saarnaamassa tuomiopäivää penkeissä vapisevalle rahvaalle, nyt sen homman on ottanut julkinen sana. Tuomiopäivä tulee, eikä se ole kaukana. Siitä kertovat lehdet ja sitä toitottaa televisio. Älkääkä sanoko, että television voi helposti sammuttaa. Ei voi, jos perheessä asustaa myös uutisnarkomaani.

Tuomiopäivään olemme taas tietysti syyllisiä me rahvaan edustaja-raukat. Emme kuluta tarpeeksi. Sitä vaan ostetaan mahdollisimman edullista ja moraalittomasti tuotettua ruokaa, kierrätystavaroita ja nautitaan ilmaisia huveja.

Tuomiopäiväuutisten ohella kaiken aikaa toistuvia ovat talousuutiset ja nimenomaan pörssikurssien seuranta. Omistavatko kaikki tosiaan osakkeita, kun niistä puhutaan jatkuvasti? Entä onko osakkeilla tienaaminen kaikkien mielestä moraalista ja mitä suurimmassa määrin ihailtavaa?

Olen myös kyllästynyt eduskunnan jatkuvaan riitelyyn. Lapsille yritetään opettaa koulussa, että pitää käyttäytyä kohteliaasti toisia ihmisiä  kohtaan, mutta kansanedustajien elämä näyttää olevan pelkkää muiden syyttelyä. Silti en tiedä parempaa järjestelmää päättää kansalaisten asioista kuin demokratia. Voisi se silti olla vähän sivistyneempää puuhaa mielestäni. Ja voisi siellä edes yrittää kunnioittaa toisten työtä.

Se, mitä kaipaan tähän aikaamme ovat ihanteet. Kertokaapa, mitä ne ovat tänä päivänä. Mistä nuori ihminen löytää asiat, joiden vuoksi kannattaa ponnistella? Kun taas luen 1900-luvun alun ajoista ja näen, miten silloin hehkuttiin monille aatteille, suorastaan kadehdin heitä. Eivät kaikki niistä aatteista suinkaan toteutuneet sellaisina kuin ihmiset unelmoivat, mutta paljon myös tapahtui. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo ovat edelleen asioita, joiden puolesta pitäisi hehkua. Kuinka moni hehkuu?

Jos julkista sanaa on uskominen, tuomiopäivä tulee, oletko valmis!

Päätä raapimassa

Tämä pitää nyt kuiskata: Vaikuttaa vähän siltä, että roskapostitulva tänne on laantunut. Toivon, ettei se pääse sulkujen läpi enää toista kertaa.

On mennyt taas tuokio pelkässä pään raavinnassa. Tosiaan aivan konkreettisestikin, sillä kevätallergia alkaa olla innokkaimmillaan. Samallahan siinä tulee hieroneeksi myös aivonystyröitään. Lapsille tosin kerron, että lukeminen on parasta mahdollista aivojumppaa, joten sillä perusteella aivojeni pitäisi olla aika hyvin jumpatut. Siltä vaan ei aina tunnu. Miksi niin usein tietää aivan hyvin, mihin pyrkii, mutta ei tunnu millään saavan oikeaa tulosta aikaan? Ei edes päänraavinnalla. Siltä tuntuu esimerkiksi juuri nyt.

Senpä vuoksi takaraivossa nakuttaa tätä nykyä yhä perkaamista kaipaava käsikirjoitus, joka tosin on aika pitkälle valmis. Ja eturaivossa myllää uusi tutkinnassa oleva aihe, josta löydän koko ajan lisää ilahduttavia havaintoja. Vai olisivatko ne sittenkin eri aivolohkoissa: toinen teknistä taitoa vaativassa ja toinen luovalla puolella? Mutta kumpi sitten olisi kummassa?

Nyt tutkinnassa olevassa on muuten jo ensimmäinen lause valmiina ja vähän jatkoakin, ja yöunet ovat lievästi uhattuina. Silti vielä paljon taustatyötä on jäljellä. Meillä on historiassamme aivan liian monia upeita naisia, jotka on jokseenkin täysin unohdettu. Olisiko historian kirjoituksessamme yhä paljon korjaamisen varaa! Kaiken lisäksi inhimilliseltä ja siis historiallista romaania kirjoittavan kannalta kiinnostavista asioista on ikävän vaikeaa saada tietoa. Kaikki vähänkin skandaaliin viittaava on huolellisesti kätketty. Usein ne saattavat olla turhaa tietoa, mutta ainakin tässä tapauksessa antaisivat tärkeää taustaa sille, miksi elämä meni niin kuin meni.

Mutta kevät! Se sen kun  etenee ja on täynnä lintujen laulua ja vauhtia. Västäräkkikin jo saapui, eli voiton puolella olemme. Iloista oloa!

Luonnon laturi

Muistaakseni en ole koskaan aiemmin pitänyt kolmen viikon taukoa, mutta nyt sen näköjään tein. Asiattomia kommentteja alkoi tulla sitä vauhtia ilmeisesti USA:sta ja Ranskasta, että päätin hengähtää hetken. Oletan, ettei se mitään auta, automaattisestihan niitä sataa, mutta asia kuitenkin tökki sen verran. Onneksi myös Blogger on niin fiksu, ettei pane niitä näkyville. Minulle ne kuitenkin tulivat, koska olin pyytänyt viestit kommenteista sähköpostiini. Nyt olen tietysti poistanut sen määräyksen, joten jos joku sattuu kommentoimaan, enkä heti vastaa, saa rauhassa syyttää noita torveloita.

Viime viikko meni Saariselän lumilla pitkästä pitkästä aikaa. Aurinko paistoi, pakkasta oli sopivasti ja ladut hyvässä kunnossa. Kroppa teki töitä ja sielu lepäsi.

Eläimet olivat kirjoitelleet omia kirjoituksiaan. Tässä riekon tervehdys:

Kiilopäältä ja Kaunispäältä näkee kirkkaalla ilmalla oman näkökykynsä rajoille. Siipiä siellä kieltämättä jäin kaipaamaan.

Miten valtavasti energiaa tuollainen yksi ainoa viikko voikin antaa. Eilisen ja tämän päivän aikana olen tehnyt kotitöitä enemmän kuin varmaan  pariin viikkoon ennen matkaa. Huominen menee vielä muissa hommissa, mutta sormet ja mieli kurkottavat jo innokkaasti kohti kirjallisia töitä. En tiedä, aukesiko yhtään solmua, mutta tarmoa niiden aukomiseen ainakin tuli. Luonnon laturi toimi taas!

Runoja lakanasuikaleilla

Nämä viikot ovat aina vaikeita uusien taustamateriaalietsintöjen kanssa. Minulle on jo selvinnyt, että hyvää aineistoa on ainakin kahdessa arkistossa ja yhdessä kirjastossa erityistä, mutta  muistakin kirjastoista löytyy sankarittareni asiakirjoituksia sekä runokirjoja. Nyt on sama tunne kuin mahtavan herkkulautasen edessä. Haluaisin mahdollisimman pian päästä maistamaan mahdollisimman monesta. Jotain olen tietysti jo ehtinytkin ja käsitys henkilöstäni alkaa vähitellen muodostua.

Tietysti tavanmukainen laiteongelmakin ehti mukaan. Ehdin kirjoittaa tunnin verran tiiviisti, kunnes tabelttini äkkiä sammui. Kun sen taas avasin, kaikki oli poissa kuin en olisi mitään tehnytkään. Hukkaan meni onneksi vain tunti. Edellisen työni kanssa tein Kansallisarkistossa töitä lähes kolme tuntia, ennen kuin kävi sama juttu. Nyt uskoin jo ja painuin hakemaan uuden pienen tabletti-telakka -yhdistelmän, joka saa aloittaa palvelunsa tämän aineiston muistiinpanojen tallentajana.

Mutta takaisin aineistoihin. Parasta on tietysti aina lukea päähenkilöni itsensä käsin kirjoittamia tekstejä, mutta nyt olen jo ehtinyt kokea jotain sellaista, mitä en koskaan ennen. Yhden kirjekuoren sisällä oli yllättäen kangassuikaleita. Niihin sankarittareni oli kirjoittanut runoja vankilassa ollessaan. Kun ei ollut paperia, mutta kynä sentään oli, runoilija repi suikaleita lakanastaan ja kirjoitti niille. Niiden lukeminen nosti niskakarvani pystyyn, se oli jotenkin melkein lian konkreettista. Tuollaisen aineiston edessä voi olla vain nöyrästi kiitollinen, kun saa ne nähdäkseen.

Kansallisarkistossa koin sen sijaan lievän pettymyksen, vaikka ymmärrän täysin, miksi niin toimitaan. Siellä sain aineiston eteeni vain digitoituna. Vaikka papereista näkee, että ne oli korkea aika panna pois ihmisten käsistä, niistä puuttuu se jokin. Onneksi ne sentään ovat saatavilla, vaikka vain digitoituinakin.

Nyt pieni varoituksen sana: Kun aikoinaan tein ensimmäistä historiallista kirjaani Ida Aalbergista, en osannut puhua muusta kuin siitä, mitä kaikkea uutta tietoa taas olin löytänyt. Nyt on selvästi sama vaara olemassa. Anteeksi jo etukäteen. Mutta kun arkistojen kaivaminen vain on niin ihanaa!