Luonnon laturi

Muistaakseni en ole koskaan aiemmin pitänyt kolmen viikon taukoa, mutta nyt sen näköjään tein. Asiattomia kommentteja alkoi tulla sitä vauhtia ilmeisesti USA:sta ja Ranskasta, että päätin hengähtää hetken. Oletan, ettei se mitään auta, automaattisestihan niitä sataa, mutta asia kuitenkin tökki sen verran. Onneksi myös Blogger on niin fiksu, ettei pane niitä näkyville. Minulle ne kuitenkin tulivat, koska olin pyytänyt viestit kommenteista sähköpostiini. Nyt olen tietysti poistanut sen määräyksen, joten jos joku sattuu kommentoimaan, enkä heti vastaa, saa rauhassa syyttää noita torveloita.

Viime viikko meni Saariselän lumilla pitkästä pitkästä aikaa. Aurinko paistoi, pakkasta oli sopivasti ja ladut hyvässä kunnossa. Kroppa teki töitä ja sielu lepäsi.

Eläimet olivat kirjoitelleet omia kirjoituksiaan. Tässä riekon tervehdys:

Kiilopäältä ja Kaunispäältä näkee kirkkaalla ilmalla oman näkökykynsä rajoille. Siipiä siellä kieltämättä jäin kaipaamaan.

Miten valtavasti energiaa tuollainen yksi ainoa viikko voikin antaa. Eilisen ja tämän päivän aikana olen tehnyt kotitöitä enemmän kuin varmaan  pariin viikkoon ennen matkaa. Huominen menee vielä muissa hommissa, mutta sormet ja mieli kurkottavat jo innokkaasti kohti kirjallisia töitä. En tiedä, aukesiko yhtään solmua, mutta tarmoa niiden aukomiseen ainakin tuli. Luonnon laturi toimi taas!

Runoja lakanasuikaleilla

Nämä viikot ovat aina vaikeita uusien taustamateriaalietsintöjen kanssa. Minulle on jo selvinnyt, että hyvää aineistoa on ainakin kahdessa arkistossa ja yhdessä kirjastossa erityistä, mutta  muistakin kirjastoista löytyy sankarittareni asiakirjoituksia sekä runokirjoja. Nyt on sama tunne kuin mahtavan herkkulautasen edessä. Haluaisin mahdollisimman pian päästä maistamaan mahdollisimman monesta. Jotain olen tietysti jo ehtinytkin ja käsitys henkilöstäni alkaa vähitellen muodostua.

Tietysti tavanmukainen laiteongelmakin ehti mukaan. Ehdin kirjoittaa tunnin verran tiiviisti, kunnes tabelttini äkkiä sammui. Kun sen taas avasin, kaikki oli poissa kuin en olisi mitään tehnytkään. Hukkaan meni onneksi vain tunti. Edellisen työni kanssa tein Kansallisarkistossa töitä lähes kolme tuntia, ennen kuin kävi sama juttu. Nyt uskoin jo ja painuin hakemaan uuden pienen tabletti-telakka -yhdistelmän, joka saa aloittaa palvelunsa tämän aineiston muistiinpanojen tallentajana.

Mutta takaisin aineistoihin. Parasta on tietysti aina lukea päähenkilöni itsensä käsin kirjoittamia tekstejä, mutta nyt olen jo ehtinyt kokea jotain sellaista, mitä en koskaan ennen. Yhden kirjekuoren sisällä oli yllättäen kangassuikaleita. Niihin sankarittareni oli kirjoittanut runoja vankilassa ollessaan. Kun ei ollut paperia, mutta kynä sentään oli, runoilija repi suikaleita lakanastaan ja kirjoitti niille. Niiden lukeminen nosti niskakarvani pystyyn, se oli jotenkin melkein lian konkreettista. Tuollaisen aineiston edessä voi olla vain nöyrästi kiitollinen, kun saa ne nähdäkseen.

Kansallisarkistossa koin sen sijaan lievän pettymyksen, vaikka ymmärrän täysin, miksi niin toimitaan. Siellä sain aineiston eteeni vain digitoituna. Vaikka papereista näkee, että ne oli korkea aika panna pois ihmisten käsistä, niistä puuttuu se jokin. Onneksi ne sentään ovat saatavilla, vaikka vain digitoituinakin.

Nyt pieni varoituksen sana: Kun aikoinaan tein ensimmäistä historiallista kirjaani Ida Aalbergista, en osannut puhua muusta kuin siitä, mitä kaikkea uutta tietoa taas olin löytänyt. Nyt on selvästi sama vaara olemassa. Anteeksi jo etukäteen. Mutta kun arkistojen kaivaminen vain on niin ihanaa!

Taas mennään

Voi että! Nyt olen taas niin innoissani, että pakkohan tätä on vähän muillekin jakaa. Edellinen käsikirjoitus lepäilee nyt hetken ja elelee omaa elämäänsä vielä vailla varmaa kotia. Se ei kuitenkaan huoleta, sillä kuten kai olen ennenkin sanonut, olen toivoton optimisti. Sen sijaan uusi idea rynni taas niin vauhdilla kimppuuni, että sen mukaan on kiidettävä.

Törmäsin - näinhän nämä aina menevät - muussa yhteydessä henkilöön, josta olen jo aiemmin ollut lievästi kiinnostunut. Kun kyselin taustatietoja varten hänestä löytyvää materiaalia, selvisi, että juuri vähän aikaa sitten on saatu uutta ja juuri sellaista aineistoa, jota kaipaan.Tämän voi hilpeästi nähdä Kohtalottaren sormena, sillä nämä sormet ovat lähes aina ennenkin olleet tökkimässä minua eteen päin.

Sen lisäksi sekin on jo selvinnyt, että ilmeisesti jo minua varten ennalta valitun tulevan sankarittareni vaiheet liippaavat jopa kahdelta suunnalta henkilöitä, jotka jo tunnen. Eipä kun kolmelta, huomasin juuri. Mitä tässä siis enää räpistelemään.

Hauskinta näissä innostumisissa on aina se, että yht'äkkiä huomaa, miten jokin aihe vain päättäväisesti tunkee ajatuksiin. Onko siis tosiaan niin, että minä en niitä valitse, vaan ne valitsevat minut. Siltä se useimmiten ainakin on tuntunut. Ja tuntuu taas.

Olenkin tästä jo lähdössä kiireesti arkistoon. Kiireesti tosiaan, aivan kuin arkistomateriaali katoaisi jonnekin, jos en käy sen kimppuun heti. Ei, katoamista en pelkää, vaan minua ajaa uteliaisuus. Mitä kaikkea mahdan löytää? Siitä myöhemmin, nyt vain menoksi!

Vanhat rakkaudet

Olen mukana kivassa kirjahankkeessa, jonka merkeissä olen palannut vanhan kirjallisen tuttavani seuraan. Näin pitäisi tehdä useammin. Kaikki oman kirjaston kirjat olisi luettava muutamien kymmenien vuosien jälkeen uudestaan. Kirjahyllyjen järjestyksen ei siis pitäisikään noudattaa mitään aakkos- tai aihejärjestelmää, vaan kirjat olisi pantava riviin ostojärjestyksessä. Ja sitten vain lukemaan niitä vanhimmasta päästä uudelleen.

Ei tarvitse lukea kuin muutama rivi, että muistaa kirjan noin suunnilleen. Mutta miten sen nyt kokee, voi olla aika erilaista kuin edellisestä tai edellisistä lukekemisista säilynyt käsitys kirjasta. Kirja ei tietenkään ole muuttunut miksikään, mutta itse on sitäkin enemmän. Olen oikein innostunut tästä projektista ja iloinen siitä, että minut kutsuttiin mukaan. Tämän innoittamana taidan tosiaan alkaa lukea muitakin rakkaita kirjojani uudelleen.

Yhdessä muuttovaiheessa jouduin luopumaan aika isosta osasta kirjoja. Yritin silloin tehdä sen periaatteella "Tuota en välitä enää lukea, siispä menköön". Paljon parempi tapa toimia olisi tosiaan ensin lukea kirja ja vasta sen jälkeen tehdä päätös siitä luopumisesta. Jo ylipursuviin hyllyihini ei mahdu määrättömästi kirjoja, varsinkin kun hyllyjä ei mahdu enää lisää. Suuri osa seinistämme on taulujen peitossa, sillä nekin ovat elämälle välttämättömiä. Ei kuitenkaan mene yhtäkään kuukautta, etten hanki ainakin yhtä uutta kirjaa, joten kohta on taas pakollisen karsinnan aika.

Tämän nyt lukemani kirjan jouduin tosin hankkimaan antikvariaatista. Minulla on paha tapa suositella ja lainata kirjoja ystäville, ja kuten arvata saattaa, aika moni niistä on jäänyt sille tielleen. Amerikassa asuva sisareni oli yhtenä kesänä lainannut luettavakseen neljä kirjaa sukulaisperheestä. Kun katselimme niitä täällä meillä, kolmesta löytyi omistajan kohdalta oma nimeni, tosin vähän yli sutattuna. Että näinkin kirjoista voi päästä helposti eroon, vaikka ei välttämättä tahtoisikaan.

Kaiken lukemisen lomassa olen ehtinyt jopa kerran hiihtämään, ennen kuin lumi taas muuttui vedeksi. Onneksi viikon hiihtoloma on varattu vähän pohjoisemmas, joten eiköhän se vielä muutamaan kertaan onnistu tänäkin melkein olemattomana talvena.

Tosipaikassa

Nyt olen siinä tilanteessa, jota pelkäsin, ja joka nytkin pelottaa. Olen hionut ja hionut käsikirjoitustani ja nyt tarvitsisin hyvän toimittajan vielä vähän tökkimään kylkeen, jos tarvetta on. En tiedä, onko. Kirjoittamisen tässä vaiheessa alkaa olla aika turta omalle tekstilleen. Minusta tulos näyttää kutenkin varsin julkaisukelpoiselta, ja niin pari luottolukijaanikin on vakuuttanut.

Vaan kun ei ole sitä toimittajaa, ei edes kustantajaa tällä hetkellä. Eikä tilannekaan ole paras mahdollinen. Kaunokirjallisuus on viime vuonna myynyt vähemmän kuin edellisenä, tosin lasku ei mielestäni ole millään lailla hälyttävä. Maallamme on nyt meneillään  taloudellinen notkahdus, kaikessahan se tietysti näkyy. Kirjastojen lainauslukuja en tiedä, mutta uskon, että ihmiset kaikesta huolimatta lukevat. Uskon lujasti.

Myyntiluvuissa jaksaa aina hämmästyttää se, miten kapea meidän paljon myyvien kirjailijoidemme kärki on, kun titteleitä on kuitenkin niin hurjan paljon. Vai onko niin juuri sen vuoksi? Tunnetuimmat ja mainostetuimmat kirjailijat ja kirjat näkyvät, suurin osa jää jokseenkin näkymättömäksi.

Kysyin kerran yhdeltä kustannuspäälliköltä, miksi vain jo ennestään tunnettuja kirjailijoita mainostetaan. Vastaus oli, että kustannustalot kilpailevat keskenään myyvimmistä nimistä. Heidän kannattaa mainostaa vain valittuja. Niin kai se sitten on. Markkinoijat markkinoivat, me tavalliset kirjailijat kirjoitamme ja toivomme, että joku löytää kirjamme. Onneksi omalta osaltani voin sentään iloita viime vuoden ainoastani, Iivari-tontusta karkuteillä. Se meni ihan mukavasti.

Mutta nyt: pidä peukkuja, että löydän uuden ihanan kustannustoimittajan itselleni. Ja edelleen olen sitä mieltä, että hyviä kustannustoimittajia varten pitäisi olla erillinen eläkelaki, joka vallan yksinkertaisesti kieltäisi heiltä eläkkeelle lähdön!

Päivän uhka

Näin heti vuoden alussa olen päivittäin saanut ainakin yhden pohtimisen aiheen. Usein pohdin nimenomaan sitä, onko tuo puhuja nyt ihan tosissaan. Aloitetaan vaikka tästä:

Historia pois kouluopetuksesta. Kouluopetuksen pitää kehittyä, vastata ajan haasteisiin. Mitä siinä historialla tekee, se on ollutta ja mennyttä, aikoja sitten elettyä elämää. Ketä kiinnostaa!

Myönnän, ettei historia koulussa alkuun kiinnostanut minuakaan, sillä se oli silloin enimmäkseen sotia ja vuosilukuja. Historian opetus on nykyisin onneksi aivan toista ja varmaan sitä voidaan edelleen kehittää parempaan suuntaan. Minulle historia aukeni vasta, kun oivalsin historiallisten henkilöiden todella eläneen, olleen fyysisiä ja psyykkisiä olentoja aivan kuten me nyt. Vielä suurempi asia oli tajuta, etteivät aikaisemmin eläneiden ihmisten tunteet juurikaan poikenneet nykyisistä. Kulttuurit tietysti vaihtelivat, niin kuin ne vaihtelevat nytkin. Mutta mitä enemmän menneisyydestä tiedämme, sitä enemmän tiedämme itsestämme, siitä miten meistä on tullut, mitä on tullut.

Niin se vain on. Moni hyvä asia olisi voinut vahvistua ja monelta huonolta olisimme voineet säästyä tuntemalla paremmin menneisyyden tapahtumat.

Nämä tuntuvat niin itsestäänselvyyksiltä, että tuntuu ihmeelliseltä miten ne voidaan kyseenalaistaa. Niin silti on tehty.

Jatketaan tällä:

Taidenaineita on vähennettävä, että saadaan lisää tunteja teknisiin ja matemaattisiin aineisiin. Niin kai se oli. Taidenaineet antavat lapsille mahdollisuuden löytää oma luova puolensa, ja ilman luovuutta ei onnistu oikeastaan mikään asia. Juuri sitä meidän pitäisi lisätä ja vahvistaa, ei suinkaan vähentää. Luovuuden avulla matemaattiset yhtälötkin aukeavat helpommin. M.O.T.

Otetaan vielä tämä:

Sivukirjastot ovat vaarassa kaikkialla. Tästä puhuin jo aiemmin, mutta pakko siitä on jatkaa vielä vähän. Jos ihmisillä ei ole suht vaivatonta pääsyä kirjojen kimppuun, ainoa kulttuurianti autottomille on televisio. Siihenkö me tosiaan pyrimme?

Onneksi sentään olen löytänyt ihanan innostavia, luovuudessaan aivan mahtavia suomen kielen opettajia ja kirjastoihmisiä, joiden työskentelyä pääsen edes vähän sivusta seuraamaan. Uhkia on, mutta on myös niitä vastaan taistelevia valoisia ihmisiä. Kiitos heistä!

Tervetuloa arki!

Pyhät ovat kivoja oman aikansa, mutta nyt niitä on ollut jo vähän liian kanssa. Tuntuu hyvältä, että on taas arki. Voin ottaa yhteyksiä sinne, minne asiaa on, ja yhteydet toimivat taas. Ylimääräistä harmia, ja kyselyjä omalla kohdallani on aiheuttanut se, että Saksassa asuvan tyttäreni perhe ei ole saanut joulupakettiaan vieläkään. Toivo alkaa jo hiipua. Suomeenkaan se ei ole palannut.

Vaikka olen kuullut muutamista hävinneistä postilähetyksistä, me Suomessa voimme yleensä luottaa siihen, että posti kulkee perille, joskus aivan vaillinaisella osoitteellakin. Tässä paketissa osoite oli oikein ja selvä, se oli lähetetty hyvissä ajoin ennen joulua, ja - tietenkin - siellä oli aika monta lahjaa, joista kaikkia en edes pystyisi uudelleen hankkimaan vaikka yrittäisin.

Vasta tällaisissa tilanteissa huomaan, miten tottunut olen siihen, että järjestelmämme on yleensä luotettava ja toimii. En ole edes tullut vakavasti ajatelleeksi, että postipaketti järjestäytyneestä Suomesta mielestäni myös varsin järjestäytyneeseen Saksaan voisi kadota. Pidän silti vielä peukkuja, että niin ei olisi lopullisesti tapahtunut nytkään.

On paljon asioita, joita pitää aika itsestään selvinä, koska ne ovat niin tärkeitä. Niinkin hienoa järkestelmää kuin kirjastolaitostamme ollaan kuitenkin pala paralta nakertamassa. Monia sivukirjastoja on jo lakkautettu ja uhka lepää vielä useamman päällä.

Erityisen tärkeitä lähikirjastot ovat niille, jotka eivät ajele näppärästi omalla autollaan vähän pitemmällekin: lapsille, vanhuksille, autottomille. Eikä kirjasto totisesti ole vain keski-ikäisten naisten rakkausromaanien lainauspaikka, kuten eräskin kunnanvaltuutettu on vähän aikaa sitten esittänyt. Ehkä paikalliset kirjastoihmiset voisivat kutsua miehen tutustumaan kirjastoonsa. Tässä ovat taas joutuneet kilpailijoiksi kirjaston käyttäjät ja liikunnan harrastajat. Valtuutetulle voi olla yllätys sekin, että varsin monet harrastavat molempia lajeja.

Sääli jokaista, joka ei ole kirjastoaan löytänyt ja käyttänyt. Kirjoilla on monia etuja, yksi niistä se, että huomaa maailmassa olevan muunkinlaisia ihmisiä ja muunlaista ajattelua kuin se ainoa oikea, eli oma.