maanantai 4. heinäkuuta 2011

Kissa kiitoksella elää

mutta kyllä kirjailijakin sitä tarvitsee. Varsinkin kun tunnustus tulee viisailta kollegoilta, siis Suomen tietokirjailijat -yhdistykseltä, mihin kuuluu yli 2 700 jäsentä, se lämmittää erityisesti. Kirjaimellisestikin joskus, kuten Sastamalassa tapahtui. En tiedä, mikä mahtoi olla asteluku sisätiloissa, mutta hiki valui vuolaasti kaikilta.

Tietysti avajaistilaisuuteen, jossa Tietopöllö-palkinnon sain, liittyi myös hauska yksityiskohta. Edellinen puheenvuoro oli Jacob Södermanilla, joka kertoi löydöistään vanhasta kirjallisuudesta. Hän sanoi ohimennen jotain pöllöstä, jota ei yleensä juuri viisaana pidetä. Haluan kuitenkin luottaa siihen, että Tietopöllö-palkinnossa on kyse Minervan pöllöstä ja Minervahan on viisauden jumalatar. Tässäkin muuten on hauska yksityiskohta, sillä viimeisimmän tietokirjani, tämänvuotisen Suomen lasten linnakirjan on kustantanut Minerva.

Perustelut palkinnolleni löydät joko täältä. http://www.suomentietokirjailijat.fi/?x18668=89391 tai Tammen sivuilta. Perusteluissa puhutaan niin kauniisti juuri niistä asioista, jotka ovat minulle tärkeitä historiallisten kirjojen kirjoittamisessa, että nieleskellä täytyi, kun niitä kuuntelin. Onnittelut vielä myös Leena Laulajaiselle, joka sai arvokkaan Warelius-palkinnon monista monista ansioistaan.

Hämmennyin silti ensin STT:n kaikkialle lehdistöön levinneestä uutisoinnista. Omalta kohdaltani perusteluista ei ollut otettu mukaan oikein mitään muuta kuin maininta uran pituudesta ja Histamiini. Rakas ihana kollegani asiaan puuttuikin ja kommentoi lehdille lisätietoa. Kiitos siitä! Ajattelin ensin, että mitä pikku Histamiinini oikeastaan tähän kuuluu, mutta ennen pitkää oivalsin sen sittenkin kuuluvan, vaikka tätä ei tietenkään tiedä enää kukaan muu kuin minä. Histamiini oli mukana ensimmäisessä tietoa jakavassa käsikirjoituksessani.

Histamiinin ensiesiintyminen oli nimittäin 1979 kuusiosaisessa Kukkaset-sarjassa televisiossa. Ohjelmassa annettiin luontotietoa lapsille ja Histamiini toimi siinä juontajana Eija Ahvon kanssa. Siihen sen uran piti päättyäkin, mutta eipä tuo malttanut jäädä naulaan roikkumaan, kun oli päässyt esiintymisen makuun. Toiset nyt vaan ovat niin julkisuushakuisia ;).

Olen siis liikuskellut viime päivinä jonkin matkaa maanpinnan yläpuolella. Ystävät veivät kaiken lisäksi minut seuraavana päivänä lounaalle Tallinnaan, eikä heidän hyvä seuransa suinkaan iloani vähentänyt. Ja vaikka en kissa olekaan, elän tällä vallan hienosti hyvän aikaa.

Olen siis onnellinen! Ja onnellinen, voi miten onnellinen olen siitäkin, että minulla on niin paljon ihania ystäviä, jotka moninkertaistavat iloni. Kiitos teistä jokaiselle!

12 kommenttia:

  1. Raiksu

    Hyvä, että palkintoperustelut sentään ovat jämäkät ja antamasi linkin kautta nähtävillä, vaikka STT olikin mennyt siitä, missä aita on matalin.

    Perusteluissa sanotaan Railin kirjoittavan rakkaudesta historiaan. Se on helppo uskoa.

    Itse olen ollut täysi nolla historian suhteen. Koulussa vietin muutamankin historiantunnin käytävällä niitä näitä mietiskellen. Ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Uskon, että minunlaisiani on muitakin.
    On erityisen ällistyttävää ja kiehtovaa huomata vanhoilla päivillään, että historia onkin kiinnostava juttu. Ja siitä voi kirjoittaa innostuneesti ja mukaansatempaavasti. Silloin lukija joutuu koukkuun ja ahmii, kuten minä ahmin esimerkiksi Railin 1600-luvun Briitan tyttäristä kertovat kirjat.

    Enpä tiedä, miksei minulle nuorena valjennut se tosiasia, että historian valossa ymmärrämme paremmin myös omaa itseämme. Tai, ehkä juuri siksi en oikein ymmärtänytkään. Tiedä häntä, ymmärränkö nytkään, mutta historia antaa kuitenkin avaimet,joita voi ainakin yrittää työntää lukkoon.

    Sataa ja tuulee. Ei uskoisi, että helle on jo historiaa. Onneksi asiat eivät jää makaamaan paikoilleen, vaan aina jokin muuttuu. Historian saatossa sadekin taas uudeksi helteeksi... =)

    T von L

    VastaaPoista
  2. Raili, tämä tunnustus tuli niin oiekalle henkilölle! Onnea♥

    Olen niin hulluna Suomen Lasten Linnakirjaan...etten sanotuksi saa, jutta jouluna sitä tulee pakattua useampaankin pakettiin.

    Minerva on viisauden jumalatar, mutta eikö hän liittynyt myös runouteen...Googletin tätä asiaa jotain semmoista kirjaa varten, jossa toistui 'Minervan pöllö lentä liian myöhään' tms.

    Minulle historia on aivan henki ja elämä: Ellei tunne menneisyyttään, ei voi ymmärtää nykyisyyttään.

    VastaaPoista
  3. Onnea, onnea, onnea! Ja iso halaus päälle :D

    Mitämitä, pöllöhän on viisauden symboli, "viisas kuin pöllö", ja lisäksi eläimenäkin sieltä fiksummasta päästä, petolinnuthan on kai kaikki melko älykkäitä otuksia.

    On noita viisauden eläimiä toki muitakin, esimerkiksi kelttiläisissä taruissa kaiken tietävä lohi. Mutta jotenkin Tietolohi ei vaan kuulosta yhtä tyylikkäältä kuin Tietopöllö ;) ja varsinkin tähän aikaan vuodesta lohi assosioituu ennemminkin uusiin perunoihin...

    VastaaPoista
  4. Kiitos, ihanat naiset!

    Lohiparka. Norjalaiset pussilohet ovat suotta pilanneet hyvän kalan maineen. Sehän on Kuningas Lohi.

    Vuonna 1980 ilmestyneessä Kettu tahtoo ystäväksi -runokirjassani on runo Onko pöllö ihan pöllö? Se alkaa: Kun viisaudesta puhutaan/niin pöllöt usein mainitaan/ja kun puhutaan tyhmistä/taas sanotaan jotain pöllöistä

    Kirjaa lukiessa nousee joskus puna poskille, mutta on siellä joitakin sellaisia runoja, jotka hyväksyn tänäkin päivänä. Onneksi noista vanhoista synneistään voi huomata kehittyneensä edes vähän. Ja juuri tätä pöllö-runoa halusi useampikin säveltää, joten sitä on soitettu ja laulettukin, muistaakseni jopa levytetty.

    T von L:lle voin vakuuttaa, että ei minuakaan historia aina ole kiinnostanut. Vasta sitten kun viisas opettajani oli antanut luettavakseni pari reipasta historiallista romaania, alkoi tuntua siltä, että elämää on ollut ennenkin. Lopputenttejä lukiosta tentiessämme historian opettaja ilmoitti: "Kaikkein suurin positiivinen yllätys minulle on ollut Raili." Silloin oli jo kolahtanut lopullisesti.

    Ja juuri niin, emmehän me edes tiedä, miten paljon meissä on koko ajan mukana esi-äitejämme ja -isiämme. Jopa salakavalaa taikauskoa, jota tahtoo piillä yhdessä jos toisessakin meistä, vaikka sen itse pontevasti kieltäisimme. Vaikkapa häivähdyksessä huolestumisesta jos musta kissa juokseen tien yli, vaikka pystyisimmekin saman tien naurahtamaan ajatukselle.

    Linnakirjasta ollaan ottamassa uusintapainosta, joten varmaan sitä riittää vielä jouluksi.

    VastaaPoista
  5. Hihi...

    T von L ei kuuna päivänä kulje tikkaiden ali eikä jätä sylkemättä olan yli, jos musta kissa pötkii tien yli. Leivän kääntää hän aina oikein päin pöydällä ja suolaa viskaa olan yli, jos purkki kaatuu. Puuta koputtaa eikä saunassa vihellä.
    Tuli muuten muutama päivä sitten juuri radiosta kiintoisaa ohjelmaa noista vanhoista uskomuksista eli taikauskosta. En taaskaan kuullut kokonaan.

    Juu, en tiedä, paljonko minussakin on esi-äitiä, mutta oma äitini tiiraa nykyisin aina varsinkin aamulla peilistä. Se on höhlä tunne.

    Meidän luokanvalvoja (opetti biologiaa ja maantietoa, joilta tunneilta taisin myös muutaman kerran olla käytävällä, varsinkin, kun näytin Alppeja ja sanoin Himalaja) ilmoitti kollektiivisesti lopputenttien jälkeen olevansa vilpittömän iloinen päästessään meistä kaikista eroon. Sellaisen kannustuksen ihminen jotenkin muistaa omasta historiastaan.

    Viisaita ovat pöllö ja lohi. Ja koira. Tämä muuan jackrusseli vieraili meillä sunnuntaina mökillä, mutta kirkkaasta kirkkainta järvivettä ei suostunut lipittämään edes pinkistä muovikulhosta. Ihan piti jääkaapista tarjoilla kylmää raanavettä, kaupunkiseudulta saakka roudattua.
    Viisaita ovat muurahaisetkin, kun pysyvät poissa saunan lauteiden alta, jos sinne ripottelee suolaa. Tietänevät sen epäterveellisyyden. Ei ole kuultu muurahaisten verisuonitaudeista, vai onko?

    ihmettelee
    löylyn lyömä

    T von L

    VastaaPoista
  6. Onkohan kukaan tullut tarkkaan tutkineeksi muurahaisten verisuonia? Ei kukaan tutuista ainakaan.

    Niin, pahus vieköön, enkö vain itsekin syyllisty aivan liian usein tuollaiseen kannustukseen kuin muinainen opesi. Pitäisi siis muistaa kertoa monta kertaa päivässä, miten kivalta näyttää kun Oivariini on jääkaapissa, eikä aina silloin tällöin murista, miten se taas on helteessä pöydällä. Huoh huoh! Luulen, että pöllö ja lohi eivät koskaan syyllisty viimeksi mainittuun, vaan ovat viisaasti hiljaa.

    Äitini oli opettaja. Hän saattoi hyvinkin kiljaista: "Hirttääkö sinut pitäisi, kun et tätäkään tiedä, vai onko ampuminen parempi vaihtoehto?" Useimmat lapset tosin pitivät näistä kannustuksista. Kerran hän huomasi sanovansa usein puheen alkuun: "Niin!" ja kehotti kaikkia luokkia huutamaan kuorossa "Niin, niin!" heti kun hän sen tekee. Tapa loppui aika nopeasti.

    VastaaPoista
  7. Raili - onnittelut mahtavat siis Purotieltä!
    Nyt linkkiä katsomaan ja jakamaan.

    VastaaPoista
  8. Kiitos, Oili! Onneksi ei ole ihka niin kuuma kuin viime viikolla, että jaksat kiiruhdella, sinä ikuinen ahkero!

    VastaaPoista
  9. Piti vielä vähän jatkaa noista äitini uhkailuista. Olen nauranut monet kerrat ne muistaessani. Miten luulisitte nykyopelle käyvän moisten puheiden jälkeen? Lapsi menisi kotiin kertomaan, että opettaja uhkasi hirttää tai ampua meidät. Äidin aikoihin ne olivat vain hauska lisä opettajan persoonallisuuteen.

    VastaaPoista
  10. Juu, mummoista puhumattakaan.
    Minun "lempeä" isoäitini uhkasi: Jos että oo nätiste, mie siton teität tukasta yhtee ja viskaan yli orren.
    Myös uhkasi hän sulkea "pyykkipilkillä" äänekkään lapsen suun, sillä lapsen tuli "haastaa vain puolella suulla".
    Itkuiikka väijyi kuistin avainkotelossa valmiina viemään itkevän lapsen. Illalla ei pitänyt nauraa, ellei tahtonut löytää itseään aamulla harakan pyllystä.
    Minun suuni pestiin kerran Lux-saippualla, kun huulilta lipsahti ruma sana.

    Naapurin pikkupojat eivät uskaltaneet mennä ulos ollenkaan, kun mummoni uhkasi: "Jos mie viel tappaan teijät maantieltä, teil käyp huonost."
    Poikaparat vikisivät äidilleen, että Kukkosen mummo on heidät uhannut tappaa.

    Nämä eivät olleet niinkään hauskoja lisiä mummon persoonallisuuteen, rauha toki hänen sielulleen. Heh.

    T von L

    VastaaPoista
  11. Onnea tunnustuksesta :-)!

    Suomen lasten linnakirja on meillä vielä lukematta, mutta ennen pitkää sen aika tulee. Meillä on kirjallesi otollinen yleisö, ja kehuja olen lukenut niin paljon, että en senkään vuoksi pysty sitä ohittamaan. Upeaa, että sellainen kirja on tehty (kuten Majakatkin jne.). Kiitokset!

    VastaaPoista
  12. Paula, kiitos itsellesi. Toivottavasti seuraavasta tietokirjasta samaan sarjaan tulee yhtä luettava. Aihe on ainakin hauska, mutta ei taida olla vielä viisasta paljastaa sitä, kun ilmitulo on vasta ensi vuonna. Pohjatyö on alkanut.

    VastaaPoista