Myrskyisiä kirjaimia

Olen aina rak.. - no, hyvä on, ei liian suuria sanoja - pitänyt myrskystä. Tunnen itseni iloiseksi ja hurjaksi kun oikein tuulee ja puut ravistelevat itseään sinne tänne, taipuvat ja vallankin jos olen niiden alla, näyttävät katkeavan tuossa tuokiossa. Myös linnut lentävät paljon nopeammin, aivan kuin ne olisivat päättäneet lähteä hurjastelemaan myrskyn varjolla.

Jossain vaiheessa joku käski miettiä, mitä kaikkea tuhoa myrsky saa aikaan. Onko siitä muka syytä iloita? Moisesta ilosta pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa. Vähän aikaa taisin niin tehdäkin, kunnes luin Tove Janssonin Kesäkirjan. Siinä kirjan päähenkilö, pikkuinen Sophia, erehtyy pitkästyneisyyttään rukoilemaan myrskyä. Ja se tulee, kaikkien aikojen myrsky. Tarvitaan vanhan viisaan isoäidin valkoinen valhe pelastamaan Sophia suuren riemun jälkeiseltä huonolta omaltatunnolta. Lukija saa vapauttavan vakuutuksen siitä, että myrskyt tulevat ja menevät täysin meidän toiveistamme, peloistamme ja pitämisistämme välittämättä. Jollain lailla myrsky mielestäni puhdistaa sekä luontoa että mieltä. Ainakin minun.

Olen ollut kaksi kertaa purjeveneessä myrskyävällä merellä. Ensimmäinen tapahtui lähes vastahankitun veneen kanssa ja mukana oli 13-vuotias poikani. Pelkäsin niin, että henki tuskin kulki. Onneksi sentään pystyin toimimaan. Toinen myrsky oli samanvahvuinen kuin Estonian upottanut, mittarilukemat saimme tosin vasta jälkikäteen. Moitin itseäni, sillä oli minun syyni, että siihen jouduttiin, mutta en pelännyt. Vanha totuushan on: Viisas purjehtija ei koskaan joudu sellaiseen pahaan tilanteeseen, mistä kokenut selviytyy. Meren voima on valtava, sen kanssa ei kannata leikkiä. Sen tiedän hyvin, ja siellä silti oltiin.

Asuin yhdessä vaiheessa Sveitsissä. Laakson jokaisella reunalla kohosivat vuoret ja joka ikinen ilta ainakin heinäkuun ajan oli mahtava ukonilma, joka sai kallioista lisävoimaa paukkeelleen. Alkuun pelkäsin, sitten opin nauttimaan näytelmästä. Salamakin osuu niin harvoin ihmiseen, että sitä on turha odotella kohtalokseen.

Mitä tekemistä tällä kaikella sitten on kirjailijan työni kanssa, miksi siitä pitää puhua? Koska minusta tuntuu aina tosiaan siltä, että myrsky ravistelee ohimennen minuakin, panee ajatuksia uuteen järjestykseen ja antaa puhtia työntekoon. Niin nytkin selvästi tapahtui, vaikka myrsky oli aika kesy täällä vajaan puolentoista kilometrin päässä merestä. Silti se toi mukanaan syksyn ja tarmon. Siispä laulain työtäin teen!

Entä sinä? Onko syksy sinulle työn, sadonkorjuun vai molempien aikaa?