keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Myrskyisiä kirjaimia

Olen aina rak.. - no, hyvä on, ei liian suuria sanoja - pitänyt myrskystä. Tunnen itseni iloiseksi ja hurjaksi kun oikein tuulee ja puut ravistelevat itseään sinne tänne, taipuvat ja vallankin jos olen niiden alla, näyttävät katkeavan tuossa tuokiossa. Myös linnut lentävät paljon nopeammin, aivan kuin ne olisivat päättäneet lähteä hurjastelemaan myrskyn varjolla.

Jossain vaiheessa joku käski miettiä, mitä kaikkea tuhoa myrsky saa aikaan. Onko siitä muka syytä iloita? Moisesta ilosta pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa. Vähän aikaa taisin niin tehdäkin, kunnes luin Tove Janssonin Kesäkirjan. Siinä kirjan päähenkilö, pikkuinen Sophia, erehtyy pitkästyneisyyttään rukoilemaan myrskyä. Ja se tulee, kaikkien aikojen myrsky. Tarvitaan vanhan viisaan isoäidin valkoinen valhe pelastamaan Sophia suuren riemun jälkeiseltä huonolta omaltatunnolta. Lukija saa vapauttavan vakuutuksen siitä, että myrskyt tulevat ja menevät täysin meidän toiveistamme, peloistamme ja pitämisistämme välittämättä. Jollain lailla myrsky mielestäni puhdistaa sekä luontoa että mieltä. Ainakin minun.

Olen ollut kaksi kertaa purjeveneessä myrskyävällä merellä. Ensimmäinen tapahtui lähes vastahankitun veneen kanssa ja mukana oli 13-vuotias poikani. Pelkäsin niin, että henki tuskin kulki. Onneksi sentään pystyin toimimaan. Toinen myrsky oli samanvahvuinen kuin Estonian upottanut, mittarilukemat saimme tosin vasta jälkikäteen. Moitin itseäni, sillä oli minun syyni, että siihen jouduttiin, mutta en pelännyt. Vanha totuushan on: Viisas purjehtija ei koskaan joudu sellaiseen pahaan tilanteeseen, mistä kokenut selviytyy. Meren voima on valtava, sen kanssa ei kannata leikkiä. Sen tiedän hyvin, ja siellä silti oltiin.

Asuin yhdessä vaiheessa Sveitsissä. Laakson jokaisella reunalla kohosivat vuoret ja joka ikinen ilta ainakin heinäkuun ajan oli mahtava ukonilma, joka sai kallioista lisävoimaa paukkeelleen. Alkuun pelkäsin, sitten opin nauttimaan näytelmästä. Salamakin osuu niin harvoin ihmiseen, että sitä on turha odotella kohtalokseen.

Mitä tekemistä tällä kaikella sitten on kirjailijan työni kanssa, miksi siitä pitää puhua? Koska minusta tuntuu aina tosiaan siltä, että myrsky ravistelee ohimennen minuakin, panee ajatuksia uuteen järjestykseen ja antaa puhtia työntekoon. Niin nytkin selvästi tapahtui, vaikka myrsky oli aika kesy täällä vajaan puolentoista kilometrin päässä merestä. Silti se toi mukanaan syksyn ja tarmon. Siispä laulain työtäin teen!

Entä sinä? Onko syksy sinulle työn, sadonkorjuun vai molempien aikaa?

4 kommenttia:

  1. Hyvä Raiksu!

    Vaikka mä vihaan tuulta ja myrskyä, niin aivomyrskystä on joskus hyötyä. Eilen illalla iski, siis aivomyrsky. Tänään se asettui. Nyt on aika tyyntä. Oikeastaan ihan tyyntä. Sauna lämpiää, järvi läiskyy, mutta aivomyrsky on nujerrettu.

    T von L

    VastaaPoista
  2. Kuulostaa aika villiltä. Sanoisin jopa että villimmältä kuin ulkopuolinen myrsky. Kai aivomyrskykin rämisyttää peltejä ja irrottaa lastuja katosta? Myrskyn silmässä on täysin tyyntä, ehkä oletkin nyt siellä, vaikka luulet jo päässeesi tyveneen?
    En siis tiedä, mitä sinulle toivoisin. Myrskyjä ei nujerreta, ne tekevät mitä itse tahtovat.

    VastaaPoista
  3. Raili, minulla on ollut nyt tosi iso myrsky. Olen lukenut Marja Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle ja koin valtavan tajunnan räjähdyksen. Tuli ihan mieleen ajat kun luin ensimmäisen kerran Sinuhen tai paljon myöhemmin Mülleriä. Lue ihmeessä sinäkin po. kirja!

    VastaaPoista
  4. Kiitos, Leena! Sehän on sitten luettava. Olen ollut huomaavinani, että meillä on aika samanlainen kirjamaku. Hyvät kirjavinkit ovat tervetulleita, vaikka ehdin lukea valitettavan vähän taas tällä hetkellä muuta kuin taustatietoa tulevaan kirjaani. Pakko sentään aina välillä hengähtää siitäkin puuhasta.

    VastaaPoista