tiistai 25. lokakuuta 2011

Lähdinkö vain saadakseni palata

Jos otsikko tulee unessa pyytämättä ja yllättäen, kai sitä on sitten käytettävä. En ollut valveajatuksissani päässyt vielä blogiin asti, mutta uni sitä jo pohti. Kolme viikkoa on matka-ajaksi niin pitkä, että palaaminen kotiin tuntuu tosiaan hyvältä. Pitää tosin miettiä sitäkin, tuntuiko hyvältä myös se jonkinasteinen ahdistus, joka töiden määrästä iski heti. Nyt sentään jo helpottaa, kun olen päässyt niissä alkuun.

Täältä katsoen Costa Rica, Panama ja Kolumbia ovat aika samanlaisia Keski-Amerikan maita. Lähempänä erilaisuuksia löytyy paljonkin.

Costa Rica oli minun maani, sinne voisin mielelläni palata. Maa on ottanut matkailuvaltikseen luonnon, ja sitä myös vaalitaan. Siellä on suhteessa pinta-alaan luonnonsuojelualueita eniten maailmassa. Oppivelvollisuus tuli jo 1920-luvulla, muistaakseni 1922, kun se meillä tuli 1921. Armeija lopetettiin 1940-luvun lopulla ja maa on koko oman alueensa vanhin demokratia. Kaunis luonto, ystävälliset ihmiset, alueen maiden tasaisin tulonjako. Teimme siellä luontoretkiä ja tunsimme olomme turvalliseksi. Pieni amerikkalaistuminen maata tosin vaivaa, mutta sen annan anteeksi.

Yhdellä retkellä onnistuimme näkemään harvinaisen ketsali-linnun syömässä suurta toukkaa. Ja voi, miten pikkuruinen on kolibrin pesä. Sen kaksi pientä munaa jäi sentään kuvittelun varaan. Oppaamme osasi matkia kaikkia puiston lintuja. Emme aina tienneet oliko äänessä opas vai lintu. Hän myös houkutteli oksalla kutittelemalla kolostaan ihailtavaksemme oranssipolvitarantellan. Komea otus ja iso. Hotellimme ikkunamaisemassa juoksenteli monenlaisia outoja eläimiä. Alue ei ollut aidattu.

Costa Ricassa tosin oli myös matkamme huimin kokemus, mutta se oli itse valittu. Yksi oman matkani päätavoitteista oli päästä köysiradalle viidakkoon. Kuvittelin lilluvani hiljakseen valjaissa lintujen laulussa ja sammakkojen ääntelyssä. Vaan kuinkas kävi! Nousimme kabiineissa ensin Arenal-tulivuoren rinnettä korkeuksiin, ja siellä syvän laakson päällä risteilivät vaijerimme. Siispä valjaat selkään, kädet tukevasti metallitangon tappeihin ja tangon pyörä vaijerin päälle. Sitten syöksyttiin matkaan noin 150 metriä puiden yläpuolella kiivaimmillaan 80 km tunnissa. Matkaosuuksia oli 8.

En tiedä, mikä siinä oli parasta, sillä hullun hommaahan se taas oli. Nautin aivan täysillä eikä vatsaa nipistellyt missään vaiheessa. Aika moni jo maksanut sieltä tosin kääntyi takaisin, mutta meistä kolmesta ei yksikään.

Panamassa puhuttiin rahasta. Se tosiaan on alueen Wall Street. Jokaiselle talollekin kerrottiin hinta. Tällä hetkellä korkein asuintalo on "vain" 86-kerroksinen, mutta yli 110 on tulossa. Haluaisitko asua sellaisessa? Minä en. Panaman kanavaa matkustimme puolet ja ensimmäisessä sulussa jouduimme odottelemaan Al Caponen itselleen rakennuttamaa moottorialusta seuraksemme. Opimme, että halvimmalla kanavan läpi on päässyt uimari, joka maksoi matkastaan vain 36 centtiä. Toistaiseksi kallein laiva oli juuri Mirafloresin suluissa menossa. Norwegian Star joutui maksamaan läpikulustaan 437 000 USD.
Kanavassa järjestys säilyi, muuten liikenne Panama Cityssä oli täysin toivotonta. Ruuhkia, ruuhkia, ruuhkia.

Mutta olihan Panamallakin puolensa. Siellä tapasimme automme edessä tietä ylittävän laiskiaisen. Voi sitä reppanaa ja sen huolestuneita ilmeitä. Miehemme asettuivat ohjaamaan liikennettä, jota saikin tehdä piiitkäään. Laiskiaista katsellessa omakin sielu vähän rauhoittui. Mihin meillä oikein on kiire? Kävimme myös sademetsän syövereissä ja pitkän hikisen siksakkia vilkkaan puron läpi kahlailtavan polun päässä pääsimme uimaan vesiputouksen alle. Kukaan ei tietysti kenkävalinnoissa ollut muistanut mainita vesipolkuamme. Goretexit ovat hyvät sateessa, mutta kahlaamisten jälkeen ne myös pitävät veden sisällään. En suosittele.

Siitä, että alkuperäiskansoihin kuuluvat Embera Druat on pakotettu turismin palvelukseen, en pitänyt. He saavat asua sademetsässä nykyisillä valtion mailla, kun vastapalvelukseksi suostuvat ottamaan vastaan turisteja. Meille kanoottimatka kylään oli hieno kokemus, mutta mutta...

Panamassa vakuutettiin, että maassa vallitsee todellinen tasa-arvoajattelu, vaikka äskeinen lyö sitä vähän korvalle. Jokainen ihonväri on yhtä hyvä ja jopa ulkomaalaisilla on samat oikeudet kuin maan kansalaisilla. Ehkä sinne voisi lähettää täältä meiltä kansanedustajajoukon opintomatkalle. Saattaisivat oppiakin jotain.

Viimeisin vierailumaamme Kolumbia jääköön seuraavaan päivään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti