Täytyy vielä hetkeksi palata Costa Ricaan ja Panamaan.
Costa Rican sademetsän riippusiltapolku oli hauska. Matkalla opas otti varovasti käteensä pikkuruisen sinisen ja punaisen sammakon, joka kelpaisi sellaisenaan rintaneulaksi, jos ei mokoma olisi myrkyllinen. Toisessa paikassa taas tapasimme linnun kokoisen hepokatin. Kyllä tämä maailma vaan on ihmeellinen!
Panamassa taas näimme alkuperäiskansojen pyhän kultaisen sammakon sekä kultaisena museossa että elävänä terraariossa. Pienen eläintarhan valtavan jännittävä uutinen oli, että kultasammakko oli juuri kutenut. Heidän suuri aarteensa on nyt sammakon mäti, josta odotetaan jännittyneinä pieniä kultaisia nuijapäitä. Minusta oli ihanaa katsoa, miten säteilevin silmin nuori miestutkija kertoi meille sammakonmädistään. "We have big News!"
Panaman kansalliskukan, aika vaatimattoman näköisen orkidean näimme kukassa, vaikka ei ollut oikein sen kukinta-aika. Kukan nimi on Holy Spirit. Ja oopperassakin kävimme. La Boheme oli niukasti lavastettu mutta hyvin laulettu. Outoa kyllä kuuntelijoista suuri osa tuli paikalle vasta puoliajalla. Ehkä oopperan jälkeinen ohjelma on heille illan tärkein osuus. Panaman kanavalaivan lounaspöydässä tosin juttelin kolumbialaisnaisen kanssa, joka oli tullut Panamaan käymään juuri oopperan vuoksi. Jos nyt oikein ymmärsin, sillä espanjani kaipaisi kiivasta ruosteenhankausta.
Ja sitten Kolumbiaan, jossa asuimme ihanassa Gartagenassa, maailman kulttuuriperintökohteessa, joka on jo lähes kokonaan hienosti restauroitu. Gabriel Garcia Marquesin talo oli korttelin päässä hotellistamme. Sen vieressä on suuri entinen luostari, jossa hän on kirjoittanut ensimmäisen romaaninsa. Nyt luostarissa on hotelli. Yritimme löytää hotellin baarista drinkkiä, joka olisi jotenkin liittynyt kirjailijaan, mutta eipä löytynyt. Syykin Marquesin syrjimiseen selvisi myöhemmin.
Gartagenan kadunvieret olivat täynnä tauluja, joista moni oli Botero-jäljitelmä. Niissä luki kuitenkin oikean tekijän nimi ja usein myös "Boteroa kunnioittaen".Yhdestä museosta löysimme Fredrik Adlercreutzin kuvan. Kuvateksti kertoi, että hän oli suomalainen 1793-1852 elänyt Simon Bolivarin taistelutoveri ja ystävä, Gartagenan vapauttajia.
Yhtenä iltana vanhan kaupungin suurimmalla aukiolla oli mielenosoitus. Kenttä oli täynnä nuoria, jotka ensin tanssivat, ja mm. "La pueblo, unida..." toistui muutamaan kertaan. Sen jälkeen ympäri suuren aukion muodostettiin ketju, jossa suukko eteni osallistujasta toiseen. Muutama aukion laidalla seisoskeleva poliisi oli rento ja nauravainen.
Nuoret vastustivat hallituksen aikeita yksityistää yliopistot ja koulut. Sairaanhoito on jo suureksi osaksi yksityistetty ja postilaitos samoin. Jäivätpä kortit lähettämättä kun kaupungin yksi ainoa postimerkkejä myyvä kauppa vaati yhdestä merkistä Eurooppaan neljä dollaria. Silti kolumbialaiset tuntuivat varovaisen toiveikkailtakin maansa kehityksestä. Turismilta toivotaan paljon, mutta vaikeuksia sillä varmasti on. Maan pääkaupungissa, 2600 metrin korkeudessa sijaitsevassa Bogotassa meille annettiin tarkkoja määräyksiä kaduista, joiden rajoissa olisi viisainta pysytellä.
Bogotassa sain vastauksen ihmettelyyni siitä, miksi Botero näkyy kaikkialla, mutta Marquesilla on vain yksi kulttuurikeskus nimissään. Marquesin merkitys kirjailijana tunnustetaan, muta hänestä ei pidetä. Hänen sanottiin puhuvan tasa-arvosta kirjoissaan, mutta olevan itse ahne rahankerääjä. Botero sen sijaan tukee joka vuosi nuoria opiskelijoita ja on lahjoittanut Bogotan taidemuseoon suuren osaston itse keräämiään maailmankuulujen taitelijoiden töitä. Eikä Marques edes asu maassa kuin silloin tällöin. Gartagena on hänen suosikkikohteensa siellä.
Tässä siis varoitus meille kaikille hirmuisesti kirjoillamme tienaaville kirjailijoille. Maine menee ja suosio laskee, jos erehtyy ahneeksi.
Bogotassa sitten paleltiin. Kostea 12 astetta ulkona ja sisällä on hieman liian kylmää. Hotellihuoneemme pieni sähköpatteri sai lämpöä vain kaksi tuntia illalla ja kaksi aamulla. Talo oli kyllä ihastuttava koloniaalinen ja taiten sisustettu.Sieltä löytyi jopa yksi englannintaitoinen tarjoilija. Selitys oli se, että Viktor Galborekimme oli roomalainen. Kolumbiassa ei muuten juuri englantia puhuta, mutta onneksi Oilimme pelasti meidät espanjantaidollaan.
Bogotan pelastus olivat mahtavat museot ja vanhat kirkot. Kultamuseon alkuperäiskansojen aarteet ovat tosiaan katsomisen arvoisia, Boteron ja Bolivarin museot samoin.
Bogotassakin opiskelijat näyttivät mieltään. Täällä tunnelma oli aika aggressiivinen ja poliisit sormet liipasimella sankoin joukoin kaduilla. Asia oli sama, mutta tapa tuoda se esiin erilainen. Kumpi mahtaa olla tehokkaampaa? Sanoma tuntui menneen perille suutelemallakin, sillä siitä puhuttiin myönteisesti myös Bogotassa.
Lähtöpäivänämme oppaamme syöksyi paikalle jo ennen sovittua lähtöaikaa ja hoputti meitä matkaan niin kiireesti kuin mahdollista. Suomalainenhan tottelee vaikka vähän ihmettelisikin. Vasta silloin ehti tulla jälkisäikähdys, kun yliopiston kohdalla nelikaistaisen kulkutiemme kolme kaistaa olivat opiskelijat jo sulkeneet ja neljättä suljettiin juuri. Automme pääsi koukkaamalla livahtamaan läpi. Sulku saattaa olla paikallaan iltaan asti, eikä siihen puutu kukaan. Siellähän olisimme istuneet. Halpojen lentolippujen riski on, ettei niitä voi vaihtaa, eikä syy tässä tapauksessa olisi ollut lentoyhtiön. Huh-huh! Air Francen alkupalaksi tarjoama sampanja maistui harvinaisen hyvälle!
Kaiken kaikkiaan: kolmessa viikossa ehtii nähdä valtavasti, jos matka on hyvin ja tarkkaan suunniteltu. Meidän oli, kiitos kolumbialaissyntyisen Efrain Calderon Pradan, joka sen teki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti