Niin kuin otsikosta heti voi havaita, näillä rivellä olevat ajatukseni eivät niinkään koske kirjailijana olemista vaan matkustamista. Tuntemattomaksi kirjailijaksi ei kovin moni taida tuntea suurtakaan houkutusta. Valtaosa meistä, minä tietysti myös, kuuluu rehellisyyden nimessä kuitenkin pitkälti tähän joukkoon. Saan aina tavatessamme vakuuttaa sveitsiläisille ystävilleni, että vaikka olen kirjoittanut niinkin monta kirjaa, teidän on turha mennä leuhkimaan turuilla ja toreilla tuntevanne Raili Mikkanen -nimisen kuuluisan kirjailijan. Vastaukseksi saatte varmasti hämmentyneen ilmeen ja epämääräistä mutinaa.
Sen sijaan ainakin omaan matkustushimooni juuri täydellinen roolittomuus liittyy olennaisena osana. Nytkään en miettinyt kolmeen viikkoon tippaakaan sitä, miten kirjoillani menee, tai miten kirjoilla ylipäänsäkin menee Suomessa, kuka on tällä viikolla ylhäällä, kuka alhaalla, onko jokin kirjoistani saanut jossain kritiikin tai päässyt esittelyyn mukaan, olenko minä hyvä vai huono kirjailija. Matkalla en ollut kukaan enkä mikään.
Tai no, ainahan turisti on turisti. Sen tehtävä on jakaa rahaa sinne ja tänne, rikashan se on, kun on tänne asti matkustanut. Toisissa maissa turisti kohtaa ystävällisyyttä, joskus jopa uteliaisuutta, toisissa hyväksikäyttöhalu paljastuu selvemmin. Nämä Väli-Amerikan maat olivat niitä ystävällisiä. Omaa uteliaisuuttaan turisti saa tyydyttää vapaasti: kysellä, ihmetellä, nauttia erilaisuudesta tai kärsiä maassa selkeästi vallitsevasta eriarvoisuudesta. Tyydytystä tuottaa epäilemättä myös havaita, miten monet asiat meillä Suomessa sentään ovat kunnossa.
Ehkä minun täällä kotimaassakin pitäisi useammin ajatella kuten usein matkoilla. Tajuan siellä aina paljon selvemmin sen, miten jokaiselle ihmiselle oma elämä on se kaikkein tärkein, tietenkin. Tai tajuan sen tietysti täälläkin, mutta unohdan ajatella sitä. Erilaisissa oloissa se nousee helpommin mieleen. Kun jossain tuntuu, etten ikinä voisi elää tämmöisessä paikassa, saman tien ajattelen, että näille ihmisille tämä on kuitenkin maailman napa. Ja se jotenkin aika tehokkaasti tasoittaa omaa ja omien asioiden liiallista tärkeyttä.
Tällä siis halusin todistella, että matkustamisessa minua houkuttaa paitsi kaikki se tuntematon, johon haluan tutustua, myös halu liikkua vapaana, aivan varmasti täysin tuntemattomana, hobona, kulkurina ihmisten joukossa. Kolumbian Gartagenassa asuimme hobo-kadulla ja se tuntui jotenkin niin omalta.
Hyviä havaintoja, Raili!
VastaaPoistaSain tästä hyvän aasinsillan kertoa loppukesän sanaharkasta, jonka kävin erään FB-kaverini kaverin kanssa. En tunne kyseistä henkilöä, mutta hän on purjehtijana käynyt kotisaarellani pari kertaa, ja lukee mielenkiinnolla mm. ylläpitämiäni kirjaston sivuja. Sain hänen ansiostaan aavistuksen siitä tunteesta, jollaisia me kukin turisteina ehkä joskus paikallisille ihmisille aiheutamme.
Mies lähetti minulle privaattiviestin, jossa koko saaren rantaviiva oli pistetty uusiksi ("vanhat rantavajathan voi siirtää tai korvata parempikuntoisilla"), vierasvenepaikkojen määrää kasvatettu järjettömiin lukemiin, perustettu ties mitä äklömuovi-idyllisaaristolaisbisnestä ja mm. lopetettu paikallinen vesilaitos ("tulee paljon halvemmaksi vetää vesiputki mantereelta"!).
Kun kainosti kysyin, että mitäs kun me asutaan täällä talvisinkin ja kaikki tuo sinun ehdottamasi toiminta rajoittuu heinäkuuhun. Eikä meidän saaremme edes kestäisi tuollaisia turistimääriä - niin ja niillä rantavajoilla taitaa olla monelle pikkaisen tunnearvoakin...
Ei kuulemma haittaa, tulisimme kyllä huomaamaan, että uusi saari olisi parempi kuin vanha. Eikä talviasumisesta tarvitsisi huolehtia, sillä uusi systeemi toisi niin paljon enemmän turistituloja, että turhat kirjottamis- ja käännöshommat voisi unohtaa ja keskittyä talvisin seuraavan kesän markkinointiin. Jep. Se onkin ollut unelmani teini-iästä lähtien.
Kyllä, hän oli ihan tosissaan. Olisi tullut heti paikan päälle aloittamaan projektin, ellen olisi kieltänyt.
Kestän kuunnella turistin äänekästä järkytystä, kun kyläkaupassa ei olekaan pomeloa tai kun yhteysalus on jäitten vuoksi neljä tuntia myöhässä. Senkin kestän, että joku joskus harhailee pihallamme tai kysyy asiantuntevaan sävyyn, että onko monikin saaren asukkaista suorittanut peruskoulunsa loppuun. Tai että kirjastovirkailijana minulta kysytään lähes viikoittain nimeä, ikää, koulutusta, siviilisäätyä, lasten määrää, harrastuksia, työhistoriaa, syntymäpaikkaa, muuttovuotta, osoitetta, vuokran määrää, liikuntatottumuksia jne.
Mutta se, että kotiini tunkeudutaan kertomaan, millainen sen kuuluisi olla, sitä en siedä. Tämä saari on minun maailmannapani, ja muutosehdotuksia saavat ehdottaa vain napaseudun asukkaat itse.
Tämän toi Raili mielestäni hyvin esille kirjoituksessaan.
Ugh.
P.S. Suskihan se tässä, en onnistunut allekirjoittamaan nimelläni. :)
Voi olla, että tuota miestä ei auttaisi edes matkustaminen. Luultavasti hän olisi valmis järjestämään itse hyväksi katsomallaan tavalla kaikkien muittenkin olot kuin vain teidän siellä kauniilla saarellanne.
VastaaPoistaJa niinhän maailmassa pitkälti on tapahtunutkin. Sekä Costa Rica että Panama ovat melkoisen amerikkalaistuneita maita. Emmekö mekin täällä Suomessa ole!
Olisikohan kamalan ylimielistä ja ignoranttia väittää, että Costa Ricassa tai Panamassa jenkkimäistäminen on tapahtunut ulkoa käsin, kun taas me täällä Suomessa olemme tehneet sen ihan itse?
VastaaPoistaS.
Ei olisi. Näin se on mennyt, ja meno jatkuu täällä kai yleisehkön tyytyväisyyden vallitessa.
VastaaPoistaTuo vierauden ja ulkopuolisen tarkkailijan tunne, ja semmoinen "itsestään irtautuminen", on tosiaan matkustamisen hienoimpia puolia :)
VastaaPoistaNo, huh, puhun näköjään Panaman Gartagenasta, vaikka se on kyllä Kolumbiassa. Täytyy korjata virhe tuolta tekstistä. Ei pitäisi kirjoittaa blogia kesken kiivaan käsikirjoituksen viimeistelyn.
VastaaPoista