Pankkien lakonuhka ja jatkuvat uudet suurten firmojen irtisanomis- tai lomautustiedotteet tuovat mieleeni keskustelun menneisyydestä.
Edellisen laman aikoihin työpaikallani jätettiin vakansseja täyttämättä ja lopetettiin töitä pätkätyöläisiltä. Monelta loppui leipä. Kysyin suunnittelijalta, joka teki ehdotukset siitä, kenen oli lähdettävä, eikö se tuntunut kauhealta.
"En minä voi ajatella heitä ihmisinä, eihän sitä kestäisi. Tutkin, mietin ja neuvottelen paperilla siitä, mistä työpaikan voi vähentää, mutta muut tekevät henkilökohtaiset ilmoitukset."
Totta se varmasti olikin hänen kannaltaan. Säästöjen saamiseksi ihmisiltä oli nyt vain lopetettava työpaikkoja ja jonkun oli mietittävä mistä. Itse irtisanoja saattoi sitten vedota muualla tehtyihin päätöksiin.
Näin voi kuitenkin tapahtua vain suurissa firmoissa.
Toisenkin äärimmäisyyden tosin tiedän. Hyvä sveitsiläisystäväni oli suuren teollisuuslaitoksen johtaja. Noihin aikoihin hän joutui saman tilanteen eteen, oli "rationalisoitava". Hänellä se otti niin koville, että loppujen lopuksi hän lopetti omankin vakanssinsa, tehtaan johto järjestettiin uudella tavalla. Hän tosin sai kultaisen kädenpuristuksen, mutta koska hänellä olisi ollut työvuosia vielä jäljellä moniakin, ei hän siinä kyllä voittanut.
Pankkipalveluja ilman emme nyt jääneet, mutta työpaikkoja menee jatkuvasti sitä vauhtia, että kokonaiset kaupungit ovat vaarassa. Aika usein tuntuu kaiken lisäksi, että ensimmäinen temppu asioiden muuttamiseksi nykyisin ovat irtisanomiset. Siinä ei auta, vaikka yrittäisi takertua työtuoliinsa miten tiukasti.
Työtoverini muinoin väitti kirkkain silmin, että työtä löytyy aina jokaiselle sitä haluavalle. Valitettavasti se ei niin ole. Tai ehkä työtä löytyy, mutta kun siitä olisi saatava palkkaakin että eläisi. Mieleeni on noussut jo moneen kertaan se nuori mies Myllykoskella, joka kulki kyselemässä töitä ja joutui pettymään luultavasti kerta toisensa jälkeen. Halua tehdä hänellä varmasti oli.
Juuri tällä hetkellä tunnen itseni taas niin toivottoman pieneksi ja mitättömäksi.
Niinpä niin. Pieniä ja mitättömiä...
VastaaPoistaHiljattain eräs kollega kirjoitti turhautumisestaan tähän työhön. Eilen keskustelin toisen kollegan kanssa samasta asiasta. Välillä tämä todellakin tuntuu niin turhalta. Varsinkin, kun lukee noita irtisanomisuutisia. Puhumattakaan siitä, että tahattomasti tai tahallisesti saa piikkejä siitä, miten muut sentään ovat ikänsä tehneet "oikeita töitä", eikä meikäläisillä siis toden totta olisi syytä tai oikeutta turhautua tai valittaa.
Sitten taas joku kannustaakin. Onhan meillä mahdollisuus "vaikuttaa" tekstiemme kautta. No, uskoo ken tahtoo. Yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen en jaksa kovasti uskoa. Mutta se, että pystyy tuottamaan iloa esimerkiksi niin monelle pienelle lukijalle, ei ole pieni asia.
Nuoruuden maailmantuska on vähitellen haalistnut. Silloin sitä vielä uskoi voivansa lähes "pelastaa maailman". Nyt on oikeus uskoa siihen, että riittää, kun tekee tätä työtä, jota on etuoikeutettu tekemään.
Kehtaan yhäkin asettaa kirjallisuuden yhdeksi taiteen alueeksi musiikin ja kuvataiteen rinnalle. Varsinkin ankeina aikoina taiteella on todistetusti ollut iso merkitys ihmisille.
Älkäämme, Raili tunteko itseämme pieniksi ja mitättömiksi. Eihän me olla. Ei kukaan ole.
Elämän tarkoitusta tulee tässä(kin) iässä miettineeksi aika usein. Katsoin hiljattain Samuli Edelmannin haastattelua, jossa hänen johtotähtensä oli se, ettei ainakaan vaikeuttaisi kenenkään elämää. Minusta se on ihan hyvä, jopa riittävä motto. Ja jos vielä joskus pystyy tuottamaan iloa jollekulle, vaikka yhdellekin, eikö se ole riittävä syy elää ja kirjoittaa?
Viikon saarna? Oho, miksen ryhtynyt papiksi? Hehe...
T von L
Ihana papitar, Tuula. Täytyy myöntää, että ilon ja joskus lohdunkin tuottamiseen minäkin työssäni pyrin. Sinä teit sen tuossa taas. Kiitos!
VastaaPoistaTänään olen menossa puhumaan pikkujouluun, joten iloista mieltä tässä tarvitsenkin. Onneksi tapaan siellä kirjallisuusihmisiä ja tulen sieltä varmasti ulos luottavaisemmalla mielellä.
Joskus on vaikeaa miettiä jonkun ihmisen kohdalla, mikä merkitys hänen elämällään on. Mutta varmaan olet oikeassa, kaikkien on. Aina sitä ei näe eikä varmasti tarvitsekaan. Ja totta sekin on, että jos yrittää ottaa omille harteilleen kaikki maailman murheet, tuloksena on vain taas yhden lysähtäminen. Tehdään siis sitä työtä, minkä onneksemme olemme osaksemme saaneet, ja yritetään tehdä se mahdollisimman hyvin.
Joo, tulee todella voimaton olo kun katsoo nykymeininkiä :-( Pitäisi olla JATKUVAA KASVUA, ja tuntuu ettei sitä edes haeta perinteisen bisneksen keinoin eli hyvillä palveluilla ja tuotteilla, vaan mennään aidan matalimmasta kohdasta yli - ja nouseehan se tulos varmaan hetkellisesti plussalle, kun häipyy liuta työntekijöitä liksaa nostamasta. Lopuista yritetään tiristää henki ja elämä, ja ihmetellään jos työntekijät eivät "sitoudu" työpaikkansa menestykseen. Kyllä sen sitoutumisen pitäisi olla molemminpuolista.
VastaaPoistaAinoat joita halutaan miellyttää ovat osakkeenomistajat, ja heitäkin lyhytnäköisillä pikavoitoilla.
Seuraukset näkee jo asiakas"palvelun" tasossa monissa firmoissa. Ketään ei tavoita, ja jos jaksaa kuunnella pimpelipom-musiikkia luurista tunnin tai pari, saattaa tavoittaa jonkun joka sanoo että minä en hoida tätä asiaa.
Toivottavasti näiden firmojen asiakkaat äänestää jaloillaan, paitsi huonoa palvelua myös työntekijöiden huonoa kohtelua vastaan. Sillä tavoin ne karsiutuu pois luonnollista tietä. Mä toivon ja uskonkin, että ennemmin tai myöhemmin näistä asioista tulee merkittävä kilpailuvaltti.
Puheissa tietenkin lässytetään kymmenen hyvää jo nyt, mutta teoissa se ei toteudu. Monta kertaa olen ihmetellyt, että aikuiset, korkeassa asemassa olevat ihmiset KEHTAA!!!!! ihan suoraan sanottuna valehdella julkisesti niin että p**ka valuu suupielistä. Ennen sellaista ihmistä sanottiin, no, valehtelijaksi. Nykyään se on kai menestyjä ja taitava johtaja?
Ehkä naurettavinta tilanteessa on, että samalla kun jengiä pistetään pihalle kuin pipoa, jauhetaan siitä miten suomalaiset on laiskoja työntekijöitä ja lusmuja, ja vaaditaan pidempiä työuria... Missähän niitä pitkiä työuria enää voi tehdä, varsinkin kun viisi-kuusikymppiset on auttamatta jo ei-toivottujen työntekijöiden listalla.
Varmaan naurattais, jos ei itkettäisi.
Anu, aivan samat asiat mietityttää, eikä ainakaan parempaan suuntaan tunnuta olevan menossa.
VastaaPoistaÄsken sentään Finladia Junior -tilaisuudessa Annamari Arrakoski puhui lohduttavasti kirjallisuuden kannalta. Hän kertoi, että Islannissa suuri talouskriisi kääntyi lopulta kirjojen kannalta hyväksi. Kun pahimmasta lopulta oli päästy, ihmiset lukivat enemmän kuin koskaan ennen.
Toivottavasti lukevat edelleen. Ja toivottavasti täällä Suomessa ei tarvitse mennä enää kovin paljon pitemmälle, että sama viisaus löytyisi täälläkin.