Luen oman työni lomassa Carol Shieldsin kirjoittamaa Jane Austen elämäkertaa. Ja vähän ihmettelen. Olen pitänyt kaikista Shieldsin romaaneista, mutta tämä on aika itseään toistavaa tekstiä. Kiinnostavaa tosin, mutta sitä jaksaa lukea vain pari lukua kerrallaan. Tai ehkä olen väärä henkilö, Austenini lukenut, mutta varmaan vain kertaalleen. En siis muista kaikki tyyppejä ulkoa, kuten ehkä pitäisi.
Välillä kuitenkin naurattaa. Esimerkiksi kohdassa, jossa kerrotaan Austenin isän kustantajalle tarjoaman ja jo kymmenellä dollarilla vuonna 1803 hyväksytyn käsikirjoituksen jäämisestä kustantajan laatikoihin vuosikausiksi. Miksei Jane Austen sitten itse ottanut yhteyttä Crosbyyn ja vaatinut selitystä asialle? Kaikkien kokemattomien kirjailijoiden tapaan Austen oli todennäköisesti epävarma kustantajan ja kirjailijan välisistä voimasuhteista. Hänellä ei myöskään ollut minkäänlaista aiempaa kokemusta kustantajista, jotka Jane Austenin näkökulmasta elivät täysin toisessa maailmassa Lontoossa omine odotuksineen ja tapoineen ja antoivat sieltä käsin majesteetillisia päätöksiä kirjojen kohtaloista.
Yli viidelläkymmenellä kirjallani katson olevani kokenut kirjailija, mutta kyllä minulla vähän samanlainen tunne on. Vai onko jotain muka muuttunut vuodesta 1803?
Tämä taas kolahti juuri tähän hetkeeni: Pitkien kaunokirjallisten teosten luomiskyky riippuu ainakin osittain siitä, että kirjailija löytää sopivan tasapainon yksinäisyyden ja sosiaalisen elämän välillä... Jokaisen kirjailijan kohdalla yksinäisyyden ja toisaalta sosiaalisen elämän tarpeet vaihtelevat, mutta hirsimökkeihinsä vetäytyviä erakkokirjailijoita lienee enemmän romanttisissa mielikuvissa kuin todellisessa elämässä.
Ehkä yhtä reilua viikkoa ei voi ihan erakoitumisena pitää, mutta hirsimökissä täällä nyt istun. Aika romanttistahan tämä tietysti on. Ja jo muutamasta yöstäkin olen kunnialla selvinnyt. Onhan minulla täällä seuranani koira, joka juuri syöksyi ulos haukkumaan omia olemattomia pöpöjään. Eilisestä asti on ollut myös ravakka tuuli.
Kevät kuvataan aina tanssivaksi neidoksi, tuuli on useimmiten posket pullottaen puhkuva poika. Istuin äsken ulkona kuuntelemassa tuulta. Minun mielestäni tuuli, jos mikä, tanssii. Vaikka se ei ole elävä, se on hyvin eläväinen. Panee liikettä jopa kuiviin lehtiin, saa nekin tanssimaan. Ja se osaa soittaa. Joskus hiljaa, joskus aika kovaa, sillähän on soittimia kaikkialla ympärillä. Tam-tam-tam sanoo vanhan saunan irtonainen pelti, lip-lip pieni aalto laituria vasten, kriiih haljennut lauta. Tuvan piipun pelti taas paukahtaa kumean rummutuksen silloin tällöin.
Joten onhan täällä seuraa ja tapahtumaa. Erakoilla on.
Mökillä täälläkin ja samat soittimet tuulella. Tosin Lajitoveri on mukana, joten seuraakin on, jos tahtoo. Muutama tunti on vierähtänyt kevyessä retriitissä, kun Lajitoveri on asennellut pumppua järveen ja minä taas levitellyt maahumalaa, jota toin kotipihasta.
VastaaPoistaTuo erakkouden romantisointi on käynyt usein mielessä, kun olen lukenut erilaisia henkilöjuttuja tyypeistä, jotka ovat "hypänneet oravanpyörästä" ja ryhtyneet lähes omavaraisiksi maalla.
Hiljainen mökki järven rannalla, ei vesijohtoa, puulämmitys, kalat järvessä ja marjat metsässä. Punainen tupa ja perunamaa. Kuulostaa toki romanttiselta, mutta kaukana on romantiikka, kun räntää vihmoo ja järvi on jäässä.
Anoppini, nyt 86 v, vietti tässä samaisessa torpassa muutaman yksinäisen vuoden keskellä pimeää ja ei mitään, kun appi kuoli. Veti pahvilaatikolla puita liiteristä pirttiin ja pesi pyykit avannossa. Siitä on nyt neljä vuotta, ja romantiikkaa ei edes muistoissa hänellä.
Meille tämä on hupia, mutta en minäkään tätä kovin romanttisena näe. Kun olen oman lapsuuteni elänyt ahtaissa tehdastyöläisen vuokra-asunnon tiloissa, talvisin jääkukat ikkunoissa, kylmissä vesissä ja kerran viikossa yhtiön saunassa saunoneena, tiedän, ettei sellainen ihan niin romanttista ole.
Tulin äsken valmiille kahville, hella oli savuttanut reippaasti. Rajansa savunkin romanttisella hajulla.
Ja juuri soitti Lajitoveri rannasta, että pumppu onkin tulikuuma ja ilmeisesti hajonnut.
Hoh-hoijaa.
Silti, jokin tänne vetää. Vaikka on nokka noessa ja kädet mullassa, on olo jotenkin taas rauhoittunut.
Romantiikkaa tai ei, mihinkään en tätä vaihtaisi.
Tuula von Lorukuja
Maahumalaa levittämässä? Sellaiseen humalan muotoon olen tutustunut, onneksi vain katsojana, jossa maataan turpa mullassa, mutta ei sitä noin nimitetty.
VastaaPoistaOn täällä puolensa: Kun aamulla herättyäni katsoin ulos, ikkunan alla lipui juuri laulujoutsenpari. Niissä on sellaista arvokkuutta, että aina jossain sisälläni ailahtaa.
Luonto minulle täällä onkin tärkeintä, kodin antamaa perintöä. Äiti opetti luonnontieteitä, isä tiesi omasta luonnostamme paljon enemmän kuin äiti. Ja missä muualla kuin täällä olisin ikinä voinut kokea luontoelämyksistäni suurimman, haltioituneet minuuttini keskellä seitsemän kuikan parvea. Tai pikemminkin laumaa, sillä ne ovat valtavia niin läheltä katsottuna. Ja upeita, omia lintujani.
Ja toinen on tietysti tämä tilan tuntu. Mökissä ei ole liikoja neliöitä, mutta kuutioita on ja ihana akustiikka. Ulkona tilaa riittää moneen suuntaan. Järvessä ei näy rajaviivoja eivätkä puutkaan ole merkittyjä. Onneksi meillä Suomessa on kaiken lisäksi jokamiehenoikeus tallustella metsissä.
Tosin huolensa täällä tietysti aina on. Meilläkin on putkissa jotain vikaa, sillä niistä tulee joko jääkylmää tai liian kuumaa missä hanan asennossa tahansa. Korjaaja tulossa huomenna.
Lähtötunnelmissa.
VastaaPoistaPalattava sivilisaation pariin ihan kohta. Ja tiistaina Portugaliin levähtämään mökkiraadannasta.
On purettu taas yksi puupino, joita tontti on täynnä. Tämä on kuin keskikokoinen saha, mikä johtuu siitä, että appiukko oli eräänlainen puuhullu. Tai no, kilttinä keräsi muoria varten puita, ettei tarvitse vanhana leskenä palella. Kaukaa viisaita olivat papparaiset metsien keskellä ennen.
No, me ollaan nyt siirretty puita uusiksi pinoiksi ja poltettu tynnyreissä pökköä, jota piisaa. Viidessä vuosikymmenessä paraskin koivuklapi tuppaa lahoamaan.
Mitä tulee maahumalaan, sehän on meikäläisellä ainoa humalan muoto, ja oikein kiva. Tumma liila, niin kaunis ja rönsyilevä.
Pakko pistää paremmaksi tuo joutsenjuttu: ÄSKEN TÄÄLLÄ OLI 19-miehinen (tai naisinen, mistä minä sen tietäisin) torvisoittokunta keskellä järveä. Siis yksi sinkku joukossa. Oli komea joukko ja komeat äänet.
Nyt vielä hetkeksi saunan lämmitykseen ja sitten kotiin kiekkoa katsomaan. Huomenna ystävää tapaamaan kaupungille ja sitten menoksi. Oi ihana Portugal!
T von L
Hyvää reissua! Tule tyytyväisenä ja iloisena takaisin.
VastaaPoista