Taas aion turvautua jonkun muun jo kirjoittamaan. Huvituin niin tästä pyrähdyksestä Lauri Otonkosken runoon:
Jospa rupeankin nyt iloiseksi. Ajattelisin tähän nyt miehen,
joka piilottelee kiven takana pensaikossa.
Hän odottaa, että joku hietamönkijä hyppäisi
maanalisesta kolostaan puoli metriä ilmaan.
Otus olisi niin harvinainen, ettei sitä melkein olisi edes,
mutta olisi kuitenkin. Aikaa kuluisi,
sovitaan että kaksi ja puoli vuotta.
Ja mies ei kun piilottelisi. Sitten.
Hietamönkijä hyppäisi. Jotain laukeaisi
kiihtyneen miehen kädessä, kuten kamera.
Kävisi ilmi, että kamerassa olisi filmiä. Kävisi ilmi,
että kuva onnistuisi yli odotusten, värit, sävyt, kontrastit.
Mies laittaisi kuvan näytille isoon museoon,
jossa ei ihmisille mitään muuta näytettäisikään.
Ihmiset tulisivat suurina uteliaina parvina,
ensin miehen kotikaupungista,
sitten koko Ruotsista (mies olisi totta kai ruotsalainen,
sillä he ovat niin onnellista kansaa,
että jos aikoo teettää itsessään iloisia ajatuksia
kannattaa lavasteet rakentaa Ruotsiin),
ihmiset katselisivat kuvaa onnellisina, ihmiset sanoisivat toisilleen,
katso, hietamönkijä hyppää.
Tällaisia ajatuksia minä haluaisin nyt ajatella.
Mutta ei sitä koskaan taida tietää mitä ohjelmistossa on tulossa.
Sepä se. Ei sitä tiedä, onko ohjelmistossa seuraavaksi iloista vai suruista mieltä. Näin keväällä mieli tuntuu erityisen hätäiseltä vaihtelemaan äärestä toiseen. Mokoma!
Täytyisi varmaan ajatella itselleen tyyneys. Istuisi vain ja hymyilisi hyvin hiljaista hymyä, tuskin havaittavaa. Silmä silti räpsähtäisi vähän siinä kohdassa, missä tavallisesti harmistuisi kunnolla. Sen verran inhimillisyyttä tyyneydellekin voisi sallia.
Oikeastaan eihän minulla edes olisi mitään todellista syytä räpsytellä. Kirjoitukset sujuvat, elämä on jokseenkin mallillaan. Tein Keltanokka Histamiinia ja huomasin olleeni niin vauhdissa, että merkkimäärä oli jo ylitetty eikä minulla ollut vielä aikomustakaan lopettaa.
Aikuistenkirjan kässärini laskin tilapäislepoon jo lähes kaksi kuukautta sitten. Tulostin sen sentään tänään melkein salaa itseltäni, sillä ensi keskiviikkona aion syöksyä mökille ja keskittyä vain ja ainoastaan siihen. Olen maalla yksin noin viikon ja pelkään aina öisin, mutta sille nyt ei mahda mitään. Toisaalta päivät ovat täynnä linnunlaulua, joten enköhän sentään selviä. Jos en, maitojuna kulkee muutamia kertoja päivässä kohti Helsinkiä.
Jotenkin kuitenkin kaipaan juuri nyt hietamönkijää. Jotain suurta odotettavaksi kärsivällisesti vaikka kaksi ja puoli vuotta siinä toivossa, että se lopulta hyppäisi. Täytyy oikein miettiä, mikä se olisi. Sillä luulen, että useimmilla meistä on hietamönkijämme, mutta emme aina uskalla tunnustaa sitä edes itsellemme. Toivomme niin salaa, ettemme anna sille ressulle mitään mahdollisuutta.
Mökillä, linnunlaulussa, aion tunnustaa oman hietamönkijäni. Onhan sekin nyt sentään jotain yhdelle keväälle.
Hip hei Raili!
VastaaPoistaOlipa hauska runo. Oikein hykerrytti. Kävimme juuri naapurijärvellä viemässä verkot. Ei näkynyt hietamönkijöitä, mutta aamutuimaan olen kuvannut kaikenlaista muuta. Kuten selkälokin, joka toiveikkaana uiskenteli veneen liepeillä. Käyhän sekin hietamönkijästä, varsinkin, kun se selvästi haasteli jotain meille. Ja onhan sitä odotettu koko talvi. Selkälokki on minulle melkein kuin albatrossi. Uljas on se.
Toisaalta, nyt kun otit asian esiin, syttyi heti sellainen pieni kihelmöinti. Sellainen, että kohta varmaan tapahtuu jotain kivaa ja jännää. Vähän kuin hietamönkijän hypähdys.
Älä nyt omalla mökilläsi pelkää. Mitä pelkäisit? Rosmoja? Ei kuule... Vaikka toisaalta, viime viikonlopulla, kun olin keskellä päivää yksin tässä kamarissani, JOKU KOSKETTI MINUA OLKAPÄÄHÄN. Pelästyin tottavie, koska eihän täällä ollut ketään.
Illalla huomasin pökertyneen ampiaisen tuossa lattialla. Veikkaan, että hän oli minua olalle taputtanut. Kuka sitten lie ollutkin. Isäni on ilmestynyt minulle sudenkorentona, äitini pilvenä.
Hietamönkijänä ei vielä kukaan. Saapa nähdä.
=)))))
Tuula von Lorukuja
Ah Tuulasein
VastaaPoistaVähän enemmän kuin albatrossi mielestäni pitäisi hietamönkijän olla. Jotain sellaista, jota vain toivoo, mutta ei yhtään uskalla luottaa toiveen toteutumiseen. Eikö juuri sellaisia toiveita toivota itseltäkin salaa? Eikä ainakaan ikimaailmassa tunnusteta muille. Albatrossiin voi sentään luottaa ihka pikkuisen.
En siis aio kertoa kenellekään hietamönkiäisestäni sen enempää kuin löysinkö sen vai enkö.
No jaa. Jos kyttäilisin kaksi ja puoli vuotta pusikossa, ehkä jollekulle pitäisi tunnustaa kyttäilemiseni aihe. Esimerkiksi miehelle ja lapsille. Lupaan tehdä sen noin puolentoista vuoden päästä, kun läheiseni alkavat ihmetellä, miksi viihdyn pusikossa yksikseni jatkuvasti.
Mutta pikku koputus olkapäähän silloin tällöin, siinä on kyllä jotain. Tuon olen kokenut kerran koputtajana, siis sinun ampiaisenasi. Minulla oli kuuro alivuokralainen, jolle soitettiin. Tai siis tosiasiassa soitettiin minulle viestin välittäjänä. Kun menin hänen huoneeseensa, hän seisoi selin katselemassa ikkunasta. Pelotti mennä koskettamaan hellästi olkapäähän, mutta mikäpä auttoi. Hän hypähti. En tiedä vieläkään, miten sen homman olisi hoitanut tyylikkäämmin. Jos joku tietää, nyt olisi valistamisen paikka.