Pakkohan minun Histamiinista on nyt taas puhua. Niin kuin muidenkin ystävien kanssa, määrävuodet panevat ajattelemaan kaikkea niiden aikana tapahtunutta. Kaikkea en tosiaankaan aio tässä kertailla, mutta jäin pohtimaan sitä, miten joku oma hahmo pitää tiukasti kiinni oikeuksistaan elää ja tulla näkyville aina silloin tällöin. Toivon Histamiinin pysyvän tiukkana ja olevan mukanani tästä eteenkinpäin.
Tutun hahmon seurassa on helppoa istua koneelle ja alkaa kysellä sen kuulumisia. Tai no, tietenkin mietin aina ensin, mitä Histamiini nyt voisi puuhailla ja mistä asiasta minä voisin sen avulla puhua. Omat suunnitelmani saattavat silti muuttua aika perusteellisesti, kun päästän Histamiinin irti. Vaikka se on pehmo-otus, se on aika itsepäinen sellainen.
Ensin ajattelin sen esiintyvän vain ekassa Kukkaset-sarjassa televisiossa. Sepä tahtoi jatkaa. Sitten olivat joulukalenterit ja Histamiini leimautui jouluiseksi. Sepä tahtoi tehdä muutakin, lähteä vaikka etsimään merenneidon aarretta. Ensin päättelin sen olevan ruuna. Mitä vielä, pian mukaan tuli Titiina ja sitten jo Pirpo-varsakin.
Aika pian ensimmäisen joulukalenterin jälkeen halusin kirjoittaa Histamiinista myös kirjoja. Kuvittajaksi tuli ensin Masa Pulkkinen. Masa teki meidän purjeveneemme kylkeen suuren Histamiinin kuvan, sillä tietenkin veneenkin nimi oli Histamiini. Juhlallisiin kastajaisiin osallistuivat niin Raninin Irja ja Matti kuin Masa vaimoineen ja vielä Eskolan Tiina Otavasta. Enkä varmasti liiottele, jos sanon, että veneemme on saanut muutamat sadat vilkutukset vuosien varrella toisista veneistä ja rannoilta juuri tuon Histamiinin kuvan vuoksi.
Jossain vaiheessa siirryin Tammelle ja kuvittajaksi tuli Jukka Lemmetty. Histamiinin hahmo vaihtui aika radikaalisti, mutta mainio se on edelleen. Kirjailijan onni on saada hyvä kuvittaja, ja heidät olen Masassa ja Jukassa saanut.
Histamiini on minulle tosiaan jo kuin vanha hyvin luotettava ystävä, jonka seurassa viihdyn. Ihmisiässä se alkaa olla kohta keski-ikäinen, hevoseksi se on iäkäs. Onneksi Histamiini on marionetti, joten ei ole vaaraa sen päätymisestä makkaraksi. Alkuperäinen on - tai ainakin oli, en ole aivan lähiaikoina tarkastanut asiaa - Ylen Ison pajan käytävän vitriininissä esillä. Pieni, myös televisiossa esiintynyt riippuu ikkunssani ja hyllyssä on jo kaksitoista kirjaa. Aika hepo! Tämänkö tosiaan aioin lahdata heti alkuunsa!
lauantai 5. toukokuuta 2012
keskiviikko 2. toukokuuta 2012
Haastateltavan ilot ja epäilyt
Olen päässyt viime viikolla kertomaan kirjastani niin television Aamun kirjaan kuin radion Viikon kirjaankin. Seppo Puttosen ja Nadja Novakin haastateltavaksi on helppo mennä, sillä he ovat lukeneet ja analysoineet lukemansa. Tiedän puhuvani heidän kanssaan samasta kirjasta, iloitsen tapaamisesta.
Niinkin on nimittäin käynyt, että jossain esiintymistilaisuudessa olen jäänyt miettimään, onko haastattelija ehtinyt tutustua kirjaan ollenkaan, puhuuko hän edes minun kirjoittamastani kirjasta. Tätä pelkoa ei Aamun kirjan haastattelijoiden kanssa ole. He ovat kirjan ja varmasti myös kirjailijan puolella.
Minulle televisio on opiskeluaikojen tuttu työympäristö, ja pystyn keskittymään siellä täysin asiaan. En ajattele hetkeäkään sitä, miten moni mahtaa katsella esiintymistäni, tai miltä nyt näytän, vaikka Aamun kirja on suora lähetys, eikä siinä tehtyjä mokia pysty korjaamaan kuin juuri sillä hetkellä. Aina siellä jotain änkytänkin, mutta tuskin se ketään hätkähdyttää sen kummemmin.
Vaikeaa omasta kirjasta puhuminen on silti sen vuoksi, että kirjailijalle tämä kirja on jo ainakin yhden kirjan verran takana päin. Tuleva on tietysti vasta tekeillä, mutta siihen etsitty ja etsittävä tieto on silti mielessä päällimmäisenä ja ajatukset vahvasti uudessa. Nyt pitääkin taas muistaa - ja muistaa varmasti, sillä haastattelussa ei ole lupa tehdä virheitä - paljonkin käsiteltävänä olevan kirjan aikaan liittyviä yksityiskohtia. Ne ovat tietysti hyvinkin tuttuja, mutta mielessä kalvaa silti koko ajan pieni epäilys: entä jos sanon jotain väärin.
Itse olen onneksi kirjoittanut kaikki viimeaikaiset aikuisille suunnatut kirjani lähes samasta ajasta, vaikka tapahtumat ovat olleet aika erilaisia. Aikakausi alkaa olla jollain lailla hyppysissä. Siihen liittyy kuitenkin niin valtavasti erilaisia tapahtumia ja suuria historiallisia käänteitä, että en usko sen koskaan tyhjenevän. Aina löytyy uutta ja siksi luulen, että kirjani sijoittuvat tähän samaan aikaan jatkossakin. Seuraava ainakin.
Ja loppujen lopuksi, kun tässä nyt asiaa oikein mietin, tunnustan lähteväni haastateltavaksi sittenkin aika pienin epäilyin. Oikeastaan lähden nykyisin suorastaan innostuneena, vaikka joskus oli pitkään aika, jolloin se tuntui hirttosilmukan pujottamiselta kaulaan. Näin sitä ihminen muuttuu, jopa kirjailija.
Niinkin on nimittäin käynyt, että jossain esiintymistilaisuudessa olen jäänyt miettimään, onko haastattelija ehtinyt tutustua kirjaan ollenkaan, puhuuko hän edes minun kirjoittamastani kirjasta. Tätä pelkoa ei Aamun kirjan haastattelijoiden kanssa ole. He ovat kirjan ja varmasti myös kirjailijan puolella.
Minulle televisio on opiskeluaikojen tuttu työympäristö, ja pystyn keskittymään siellä täysin asiaan. En ajattele hetkeäkään sitä, miten moni mahtaa katsella esiintymistäni, tai miltä nyt näytän, vaikka Aamun kirja on suora lähetys, eikä siinä tehtyjä mokia pysty korjaamaan kuin juuri sillä hetkellä. Aina siellä jotain änkytänkin, mutta tuskin se ketään hätkähdyttää sen kummemmin.
Vaikeaa omasta kirjasta puhuminen on silti sen vuoksi, että kirjailijalle tämä kirja on jo ainakin yhden kirjan verran takana päin. Tuleva on tietysti vasta tekeillä, mutta siihen etsitty ja etsittävä tieto on silti mielessä päällimmäisenä ja ajatukset vahvasti uudessa. Nyt pitääkin taas muistaa - ja muistaa varmasti, sillä haastattelussa ei ole lupa tehdä virheitä - paljonkin käsiteltävänä olevan kirjan aikaan liittyviä yksityiskohtia. Ne ovat tietysti hyvinkin tuttuja, mutta mielessä kalvaa silti koko ajan pieni epäilys: entä jos sanon jotain väärin.
Itse olen onneksi kirjoittanut kaikki viimeaikaiset aikuisille suunnatut kirjani lähes samasta ajasta, vaikka tapahtumat ovat olleet aika erilaisia. Aikakausi alkaa olla jollain lailla hyppysissä. Siihen liittyy kuitenkin niin valtavasti erilaisia tapahtumia ja suuria historiallisia käänteitä, että en usko sen koskaan tyhjenevän. Aina löytyy uutta ja siksi luulen, että kirjani sijoittuvat tähän samaan aikaan jatkossakin. Seuraava ainakin.
Ja loppujen lopuksi, kun tässä nyt asiaa oikein mietin, tunnustan lähteväni haastateltavaksi sittenkin aika pienin epäilyin. Oikeastaan lähden nykyisin suorastaan innostuneena, vaikka joskus oli pitkään aika, jolloin se tuntui hirttosilmukan pujottamiselta kaulaan. Näin sitä ihminen muuttuu, jopa kirjailija.
tiistai 24. huhtikuuta 2012
Kouluvierailulla
Ne katsovat kirkkain silmin ja kysyvät: Minkä ohjeen haluaisit antaa nuorille elämää varten?
Oh, ei tämmöistäkään ole ennen kysytty. Nielaisen muutaman kerran. Kuka minä oikeastaan olen antamaan elämänohjeita? Olenko osannut elää oikein itsekään? Ehkä olen sentään välttynyt aivan mahdottomilta virheiltä, mutta pikkumokia mahtuu matkan varrelle riittävästi.
Keksin kuitenkin nopeasti sen mielestäni tärkeimmän. Löytäkää oma luova itsenne ja toteuttakaa sitä. Ala voi olla mikä vain: kirjoittaminen, kuvan teko, musiikki, liikunta, kunhan se on juuri sitä, mitä itse haluatte tehdä. Kun olette omanne löytänyt, toteuttakaa rohkeasti itseänne.
Olen sanonut saman ennenkin, mutta ei sen tärkeys ole mihinkään kadonnut. Ennen kuin itse aloin vakavissani kirjoittaa, olin aika tyytymätön elämääni. Kirjoittanut olin silti koko ikäni, mutta ilman päämäärää. Erityisesti nyt sirkuskirjaa tehdessäni olen nähnyt, miten luovaa voi olla liikunnallisen itsensäkin toteuttaminen. Vaikka olen aina itse liikkunut mielelläni, vasta nyt tämä puoli aukeni minulle kunnolla. Voimme olla lahjakkaita niin monella tavalla.
Pystyin siis antamaan yhden vastauksen nuorten kysymykseen. Vastauksia on tietysti monia muitakin, vastaajan arvostuksistahan ne aina riippuvat. Tämän vastauksen olisin kuitenkin voinut antaa minkä ikäiselle vain, sillä koskaan ei ole liian myöhäistä antaa omalle luovuudelleen mahdollisuus.
Oh, ei tämmöistäkään ole ennen kysytty. Nielaisen muutaman kerran. Kuka minä oikeastaan olen antamaan elämänohjeita? Olenko osannut elää oikein itsekään? Ehkä olen sentään välttynyt aivan mahdottomilta virheiltä, mutta pikkumokia mahtuu matkan varrelle riittävästi.
Keksin kuitenkin nopeasti sen mielestäni tärkeimmän. Löytäkää oma luova itsenne ja toteuttakaa sitä. Ala voi olla mikä vain: kirjoittaminen, kuvan teko, musiikki, liikunta, kunhan se on juuri sitä, mitä itse haluatte tehdä. Kun olette omanne löytänyt, toteuttakaa rohkeasti itseänne.
Olen sanonut saman ennenkin, mutta ei sen tärkeys ole mihinkään kadonnut. Ennen kuin itse aloin vakavissani kirjoittaa, olin aika tyytymätön elämääni. Kirjoittanut olin silti koko ikäni, mutta ilman päämäärää. Erityisesti nyt sirkuskirjaa tehdessäni olen nähnyt, miten luovaa voi olla liikunnallisen itsensäkin toteuttaminen. Vaikka olen aina itse liikkunut mielelläni, vasta nyt tämä puoli aukeni minulle kunnolla. Voimme olla lahjakkaita niin monella tavalla.
Pystyin siis antamaan yhden vastauksen nuorten kysymykseen. Vastauksia on tietysti monia muitakin, vastaajan arvostuksistahan ne aina riippuvat. Tämän vastauksen olisin kuitenkin voinut antaa minkä ikäiselle vain, sillä koskaan ei ole liian myöhäistä antaa omalle luovuudelleen mahdollisuus.
keskiviikko 18. huhtikuuta 2012
Entä jos en olisikaan kirjailija
Niin, jospa minusta ei koskaan olisi kirjailijaa tullutkaan. Miten se vaikuttaisi elämääni? Arvailujahan jossittelut aina ovat, mutta olen melko varma, että elämäni olisi paljon paljon tylsempää. Taidankin seuraavaksi antaa plussia ja miinuksia asioille, jotka kirjoittaminen tuo tullessaan.
Lukisin tietysti paljon, epäilemättä enemmän kuin nyt, sillä oma kirjoittaminen vie lukemiselta liiankin paljon aikaa. (-) Lisäksi kirjoittamiseeni kuuluu paljon "pakollista" lukemista. Vaikka kirjoittaisin romaania, on etsittävä monenlaista aiheeseen liittyvää tietoa. Osa tästä pakkolukemisesta on suorastaan tylsää, huonosti kirjoitettua tai asian vierestä (-). Osa taas on niin kiinnostavaa, että on pakko aina välillä juosta lukemaan sitä ääneen kumppanille. Ja koska kirjoitan vain aiheista, jotka itseäni kiinnostavat, tulen nuuskineeksi tietoa, jota muuten en ainakaan yhtä perusteellisesti muuten etsisi (+).
En eläisi kirjoittajan sykleissä, eli välillä tuskaillen päivästä toiseen (-), välillä flowssa, kun kirjoittaminen sujuu kuin tanssi (+). En odottaisi kynsiä pureskellen toimittajani palautetta, kun hän lukee ensimmäisen kerran käsikirjoituksen (-), mutta en myöskään saisi sitä suunnatonta iloa, jonka saan hyvästä palautteesta (+).
En koskaan saisi jännittäviä puhelinsoittoja, joissa kerrotaan jostain hienon hienosta asiasta, kuten vaikkapa jostain suuresti arvostamastani palkinnosta (++). Niitäkin on onneksi tielleni osunut. Mutta en myöskään lukisi kritiikkiä, josta näkisin, ettei kirjaani ole kunnolla luettu eikä ainakaan lainkaan ymmärretty (-).
En pääsisi aiheita tutkiessani tutustumaan uusiin ihmeen auttavaisiin ihmisiin (++), ympäristöihin, joihin en muuten pääsisi (+) ja luvanvaraisiin arkistoihin (+). Enkä kävisi koulu- ja kirjastovierailuilla, joista tulen aina pois onnellisena nähtyäni niin monta kirjoista ja lukemisesta innostunutta ihmistä (++). Tietenkin kouluissa kuulijoissa on mukana niitäkin, joita lukeminen ei kiinnosta vähääkään, mutta ehkä nekin lapset vierailuista sentään jotain saavat. Niin ainakin uskon.
Sitten tulevat tietysti vielä hurjan oivaltavat ja fiksut kollegat ja toimittajat, joiden tapaaminen ilahduttaa aina (+).
Tätä listaa voisi jatkaa vielä pitemmäksi, mutta olen näköjään jo niin paljon plussan puolella, että on loppuhenkosen aika. Onneksi olen kirjailija! M.O.T.
Lukisin tietysti paljon, epäilemättä enemmän kuin nyt, sillä oma kirjoittaminen vie lukemiselta liiankin paljon aikaa. (-) Lisäksi kirjoittamiseeni kuuluu paljon "pakollista" lukemista. Vaikka kirjoittaisin romaania, on etsittävä monenlaista aiheeseen liittyvää tietoa. Osa tästä pakkolukemisesta on suorastaan tylsää, huonosti kirjoitettua tai asian vierestä (-). Osa taas on niin kiinnostavaa, että on pakko aina välillä juosta lukemaan sitä ääneen kumppanille. Ja koska kirjoitan vain aiheista, jotka itseäni kiinnostavat, tulen nuuskineeksi tietoa, jota muuten en ainakaan yhtä perusteellisesti muuten etsisi (+).
En eläisi kirjoittajan sykleissä, eli välillä tuskaillen päivästä toiseen (-), välillä flowssa, kun kirjoittaminen sujuu kuin tanssi (+). En odottaisi kynsiä pureskellen toimittajani palautetta, kun hän lukee ensimmäisen kerran käsikirjoituksen (-), mutta en myöskään saisi sitä suunnatonta iloa, jonka saan hyvästä palautteesta (+).
En koskaan saisi jännittäviä puhelinsoittoja, joissa kerrotaan jostain hienon hienosta asiasta, kuten vaikkapa jostain suuresti arvostamastani palkinnosta (++). Niitäkin on onneksi tielleni osunut. Mutta en myöskään lukisi kritiikkiä, josta näkisin, ettei kirjaani ole kunnolla luettu eikä ainakaan lainkaan ymmärretty (-).
En pääsisi aiheita tutkiessani tutustumaan uusiin ihmeen auttavaisiin ihmisiin (++), ympäristöihin, joihin en muuten pääsisi (+) ja luvanvaraisiin arkistoihin (+). Enkä kävisi koulu- ja kirjastovierailuilla, joista tulen aina pois onnellisena nähtyäni niin monta kirjoista ja lukemisesta innostunutta ihmistä (++). Tietenkin kouluissa kuulijoissa on mukana niitäkin, joita lukeminen ei kiinnosta vähääkään, mutta ehkä nekin lapset vierailuista sentään jotain saavat. Niin ainakin uskon.
Sitten tulevat tietysti vielä hurjan oivaltavat ja fiksut kollegat ja toimittajat, joiden tapaaminen ilahduttaa aina (+).
Tätä listaa voisi jatkaa vielä pitemmäksi, mutta olen näköjään jo niin paljon plussan puolella, että on loppuhenkosen aika. Onneksi olen kirjailija! M.O.T.
keskiviikko 11. huhtikuuta 2012
Kirjailijallako vastuuta?
Upea harakka kiskoo tuossa ikkunani takana kukka-amppelin turvepohjasta pesäntekotarpeita. Tarmokkaasti ja tehokkaasti. Vaikka ulkona on taas aika viileää, harakka näyttää tietävän, mitä tekee. Se on paitsi tarmokas myös hyvin kaunis. Ääntä sen sijaan ei ihmiskorvalla oikein voi kauniina pitää, mutta epäilemättä harakkauroksen laulua kauniimpana ei lajineidon korvissa soi mikään.
Eilen TV:n Prismassa oli hauska koe. Jokseenkin laulutaidoton nuori mies opetteli kuukauden ajan Tein sulle kotiviinin -laulua ja lauloi sen lopuksi koko katsojakunnalle. Ei laulu konserttitasoa ollut vielä kuukauden harjoittelun jälkeen, mutta koe näytti, että meissä on potentiaalia paljon enemmän kuin usein itse uskomme. Tosin on sitten niitäkin, jotka uskovat sitä olevan itsellään paljon enemmän kuin onkaan. Tai mistä sen tietää? Ehkä heissäkin on, kukaan ei vain ole ollut kaivamassa sitä oikealla tavalla esiin.
Kuinkahan paljon me jätämme mahdollisuuksiamme käyttämättä vain sen vuoksi, että emme usko itseemme? Ja miten paljon heitetään kesken, jos ei heti onnistu?
Olen kirjoittanut aika monesta historian merkkihenkilöstämme. Yhteistä heille on näyttänyt olevan itsepäisyys, oman pään pitäminen tärkeissä itseä koskevissa asioissa. Mutta mistä se piirre heihin on tullut, synnynnäisenä ominaisuutena vai kasvatuksella tuettuna? Ainakin entisajan naisten kohdalla näyttää tärkeältä se, että hänelle on perheen sisällä ollut vähintään yksi vahva tukija. Laskin juuri, että viiden naiseni kohdalla puntit menevät tasan, kahdella oli vahva isä, kahdella äiti ja yksi joutui itse vastuuseen jo nuorena. Veli hänelläkin tosin oli tukena.
Kasvattajan vastuu on hirmuinen. Onneksi sitä ei ymmärrä ajatella lapsia tehdessään, muuten minullakaan ei olisi kolmea omaa rakastani. Yhtenä pienenä osana kasvamisessa ovat myös kirjat, joita me kirjailijat kirjoitamme. Väistämättä ne ainakin ajatuksen pisaroita antavat, olivatpa kirjoitettuja millä mielellä hyvänsä. Miten usein tätä puolta tulee ajatelleeksi, vai pitääkö sitä liikaa ajatellekaan, etteivät sormet jäykisty? Minkä suuruinen on kirjailijan vastuu?
Eilen TV:n Prismassa oli hauska koe. Jokseenkin laulutaidoton nuori mies opetteli kuukauden ajan Tein sulle kotiviinin -laulua ja lauloi sen lopuksi koko katsojakunnalle. Ei laulu konserttitasoa ollut vielä kuukauden harjoittelun jälkeen, mutta koe näytti, että meissä on potentiaalia paljon enemmän kuin usein itse uskomme. Tosin on sitten niitäkin, jotka uskovat sitä olevan itsellään paljon enemmän kuin onkaan. Tai mistä sen tietää? Ehkä heissäkin on, kukaan ei vain ole ollut kaivamassa sitä oikealla tavalla esiin.
Kuinkahan paljon me jätämme mahdollisuuksiamme käyttämättä vain sen vuoksi, että emme usko itseemme? Ja miten paljon heitetään kesken, jos ei heti onnistu?
Olen kirjoittanut aika monesta historian merkkihenkilöstämme. Yhteistä heille on näyttänyt olevan itsepäisyys, oman pään pitäminen tärkeissä itseä koskevissa asioissa. Mutta mistä se piirre heihin on tullut, synnynnäisenä ominaisuutena vai kasvatuksella tuettuna? Ainakin entisajan naisten kohdalla näyttää tärkeältä se, että hänelle on perheen sisällä ollut vähintään yksi vahva tukija. Laskin juuri, että viiden naiseni kohdalla puntit menevät tasan, kahdella oli vahva isä, kahdella äiti ja yksi joutui itse vastuuseen jo nuorena. Veli hänelläkin tosin oli tukena.
Kasvattajan vastuu on hirmuinen. Onneksi sitä ei ymmärrä ajatella lapsia tehdessään, muuten minullakaan ei olisi kolmea omaa rakastani. Yhtenä pienenä osana kasvamisessa ovat myös kirjat, joita me kirjailijat kirjoitamme. Väistämättä ne ainakin ajatuksen pisaroita antavat, olivatpa kirjoitettuja millä mielellä hyvänsä. Miten usein tätä puolta tulee ajatelleeksi, vai pitääkö sitä liikaa ajatellekaan, etteivät sormet jäykisty? Minkä suuruinen on kirjailijan vastuu?
maanantai 2. huhtikuuta 2012
Ilmestyykö lasten- ja nuortenkirjoja jo liikaa
Yli 1400 lasten- ja nuortenkirjaa julkaistiin Suomessa viime vuonna. Sen ymmärtäisi, jos tämä olisi suuri kielialue, mutta tälle meidän joukollemme. Yli 1400!
Vakuutan aina kouluvierailuilla, että kirjoista löytää jokainen omansa, vaikka pari ensimmäistä käteen osunutta ei kolahtaisikaan. Olisi kuitenkin kiva nähdä vielä jonkinlainen jako eri aihealueisiin. Mutulla veikkaan fantasian osuutta melkoiseksi. Enkä suinkaan tarkoita, että minulla olisi jotain fantasiaa vastaan, mutta kun jokin tulee muotiin, se kaventaa yleensä selvästi muuta tarjontaa. Varmaan tässä määrässä ei kuitenkaan tarvitse pelätä edes sitä. Jokaiselle löytyy tosiaan pienellä vaivalla jotain.
Entä onko tässä määrässä jo liikaa? Hajonta tulee niin suureksi, ettei ostajia riitä kaikille hyvillekään kirjoille. Täytyy olla jo valmiiksi nimi saadakseen kirjansa kaupaksi. Tai täytyy kirjoittaa varman päälle, juuri sitä, mikä nyt myy.
Suuri osa kirjoista näkyy vain vilahduksena kustantajan luetteloissa, jotka eivät osu kaikkien käsiin. Ja kun niitä ei ole näyttävästi esillä kaupassa eikä ehkä edes kirjastossa, ne unohtuvat saman tien. Sen jälkeen kirjailijalle ilmoitetaan, ettei tämä nyt oikein onnistunut, kirjasi ei myynyt riittävästi. Miten kauan tilanne mahtaa jatkua tämmöisenä, sen aika näyttää.
Oli tässä luvussa onneksi hyväkin puolensa. Kotimaisia kirjoista oli jo yli puolet. Olenko siis turhaan huolissani? Onko vain hyvä, että kirjoja ilmestyy vuosi vuodelta enemmän? Mitä mieltä sinä olet?
Vakuutan aina kouluvierailuilla, että kirjoista löytää jokainen omansa, vaikka pari ensimmäistä käteen osunutta ei kolahtaisikaan. Olisi kuitenkin kiva nähdä vielä jonkinlainen jako eri aihealueisiin. Mutulla veikkaan fantasian osuutta melkoiseksi. Enkä suinkaan tarkoita, että minulla olisi jotain fantasiaa vastaan, mutta kun jokin tulee muotiin, se kaventaa yleensä selvästi muuta tarjontaa. Varmaan tässä määrässä ei kuitenkaan tarvitse pelätä edes sitä. Jokaiselle löytyy tosiaan pienellä vaivalla jotain.
Entä onko tässä määrässä jo liikaa? Hajonta tulee niin suureksi, ettei ostajia riitä kaikille hyvillekään kirjoille. Täytyy olla jo valmiiksi nimi saadakseen kirjansa kaupaksi. Tai täytyy kirjoittaa varman päälle, juuri sitä, mikä nyt myy.
Suuri osa kirjoista näkyy vain vilahduksena kustantajan luetteloissa, jotka eivät osu kaikkien käsiin. Ja kun niitä ei ole näyttävästi esillä kaupassa eikä ehkä edes kirjastossa, ne unohtuvat saman tien. Sen jälkeen kirjailijalle ilmoitetaan, ettei tämä nyt oikein onnistunut, kirjasi ei myynyt riittävästi. Miten kauan tilanne mahtaa jatkua tämmöisenä, sen aika näyttää.
Oli tässä luvussa onneksi hyväkin puolensa. Kotimaisia kirjoista oli jo yli puolet. Olenko siis turhaan huolissani? Onko vain hyvä, että kirjoja ilmestyy vuosi vuodelta enemmän? Mitä mieltä sinä olet?
tiistai 27. maaliskuuta 2012
Käsikirjoitus lennähti käsistä
Juuri nyt on se helpottava hetki, jolloin käsikirjoituksen ekan vaiheen on saanut hetkeksi käsistään. Sekä toimittajani, tai paremminkin kustannuspomoni, että kuvittajani ovat saaneet tekstin. En voi tehdä muuta kuin odottaa. Hetki on sekä helpottava että pelottava. Entä jos?
Entä jos kumpikin heistä tyrmistyy, että tällainenkö siitä nyt tulikin, vaikka neuvotteluissa sain aivan toisenlaisen käsityksen. Tämä on nimittäin ollut täysin erilainen työ kuin itsekään aloittaessani aavistin. Kuten joistain vihjeistä ehkä on selvinnyt teen tietokirjaa lapsille, nuorille ja koko perheelle sirkuksesta. Nimeksi tulee Mennään sirkukseen. Luulin lukevani hyllykaupalla kirjallisuutta, tutkivani nettisivuja ja ehkä tekeväni pari haastattelua, mutta toisin kävi. Olenkin joutunut keräämään materiaalin etupäässä haastattelemalla monia alan ihmisiä.
Toisaalta on ollut ihanaa tavata aivan mahtavia tyyppejä täysin toisenlaisesta maailmasta kuin omani. Se oli toimittajantyössäkin parasta. Toisaalta taas olen joutunut moneen kertaan luopumaan ennakolta suunnittelemastani ja se tässä itseäni on häirinnyt eniten. Sirkusmaailmassa on varmaan varsin tyypillistä tietty epävarmuus tulevaisuudesta, vaikka se toisaalta on tavattoman kurinalaista ja tarkkaan suunniteltua puuhaa. Olen siis vain joutunut tekemään kirjaa alan omilla ehdoilla ja siihen on ollut tyytyminen.
Onneksi minulla on ollut suomalaisesta sirkusmaailmasta jokseenkin kaiken tietävä auttaja, muuten tästä ei olisi tullut yhtään mitään. Ja ainakin tiedän tekeväni kirjaa, jollaista ei vielä ole. Se joutuu varmasti suurennuslasin alle arvostelijoiden edessä, mutta se ei minua kauheasti huoleta. Tästä on jonkun sitten helppo parantaa, jos siltä tuntuu. Olen omalta osaltani tehnyt parhaani.
Tänään joudun kuitenkin kertailemaan aivan toista maailmaa, eli puhumaan illalla Katri Valasta. Juuri nyt tuntuu, että en muista hänestä enää yhtään mitään, mutta eiköhän tuo pienellä kertaamisella korjaannu. Aika loikkia nämä kuitenkin ovat: sirkuksesta Katri Valaan. Huh-huijaa!
Entä jos kumpikin heistä tyrmistyy, että tällainenkö siitä nyt tulikin, vaikka neuvotteluissa sain aivan toisenlaisen käsityksen. Tämä on nimittäin ollut täysin erilainen työ kuin itsekään aloittaessani aavistin. Kuten joistain vihjeistä ehkä on selvinnyt teen tietokirjaa lapsille, nuorille ja koko perheelle sirkuksesta. Nimeksi tulee Mennään sirkukseen. Luulin lukevani hyllykaupalla kirjallisuutta, tutkivani nettisivuja ja ehkä tekeväni pari haastattelua, mutta toisin kävi. Olenkin joutunut keräämään materiaalin etupäässä haastattelemalla monia alan ihmisiä.
Toisaalta on ollut ihanaa tavata aivan mahtavia tyyppejä täysin toisenlaisesta maailmasta kuin omani. Se oli toimittajantyössäkin parasta. Toisaalta taas olen joutunut moneen kertaan luopumaan ennakolta suunnittelemastani ja se tässä itseäni on häirinnyt eniten. Sirkusmaailmassa on varmaan varsin tyypillistä tietty epävarmuus tulevaisuudesta, vaikka se toisaalta on tavattoman kurinalaista ja tarkkaan suunniteltua puuhaa. Olen siis vain joutunut tekemään kirjaa alan omilla ehdoilla ja siihen on ollut tyytyminen.
Onneksi minulla on ollut suomalaisesta sirkusmaailmasta jokseenkin kaiken tietävä auttaja, muuten tästä ei olisi tullut yhtään mitään. Ja ainakin tiedän tekeväni kirjaa, jollaista ei vielä ole. Se joutuu varmasti suurennuslasin alle arvostelijoiden edessä, mutta se ei minua kauheasti huoleta. Tästä on jonkun sitten helppo parantaa, jos siltä tuntuu. Olen omalta osaltani tehnyt parhaani.
Tänään joudun kuitenkin kertailemaan aivan toista maailmaa, eli puhumaan illalla Katri Valasta. Juuri nyt tuntuu, että en muista hänestä enää yhtään mitään, mutta eiköhän tuo pienellä kertaamisella korjaannu. Aika loikkia nämä kuitenkin ovat: sirkuksesta Katri Valaan. Huh-huijaa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)