Kevään on täytynyt olla oikein kahlehdittuna talven vangiksi. Nyt se vihdoin on saanut kiemurreltua itsensä vapaaksi, ja voi sitä vauhtia, millä se nyt etenee. Sillä on suorastaan hätä näyttää koko taitonsa kuin nopeutetussa filmissä. Olisi hirmuinen virhe olla juuri nyt jossain ulkomailla, menettäisi liian paljon.
Juuri äsken koiran kanssa lenkillä kuulin kuuden kiurun konsertin. Ne olivat vuoroin maassa ja vuoroin vasten sinistä, valkoisilla pilvillä täplitettyä taivasta, ja voi sitä laulun riemua! Olen asunut tällä alueella jo ennen kaikkien peltojen rakentamista umpeen, ja silloin kiuruja vielä kuuli. Meni monta hiljaista vuotta, kunnes ne löysivät kaatopaikan tilalle tulleen golf-kentän. Muutaman vuoden ajan olen niitä taas kuullut, mutta näin riemukkaan ja moniäänisen konsertin kuulin nyt ensimmäisen kerran elämässäni. Sen se teki, että oma sydänkin on laulua täynnä.
Olen kirjoittanut aikuisten kirjan käsikirjoituksen kertaalleen läpi, tyypit ovat nyt selvät ja faktat kasassa. Pidän vähän taukoa, ennen kuin aloitan varsinaisen kaunokirjoittamisen, joka ehkä kaikin paikoin ei ole aivan helppoa. Mutta koskas kirjoittaminen on. Monenlaista tekemistä on kertynyt jo pieneksi kiireelliseksi vuoreksi, jota on aika alkaa lapioida matalammaksi.
Sen sijaan hyvinkin riemukasta oli nähdä Laura Valojärven kuvat syksyllä tulevaan Iivari-tonttu karkuteillä -kirjaamme. Ne ovat aivan mahdottomia! sanan positiivisessa merkityksessä. En yksinkertaisesti ymmärrä, miten Laura osaa. Olet varmasti samaa mieltä, kun näet ne.
Eli, kuten näkyy, vaikka jalat osin tuntuvat niin kevyiltä sen vuoksi, että olen voinut siirtyä kevätkenkiin, on siihen vahvasti muitakin syitä. Niin kuin esimerkiksi kiurut ja Laura!
keskiviikko 24. huhtikuuta 2013
keskiviikko 17. huhtikuuta 2013
Runojumppaa
Ajatus- ja kielijumpakseni luen aina aamuisin muutaman runon. Runot ovat siitä mukavia, että samojakin voi lukea aina uudestaan, vaikka hyllyihini on kertynyt runokirjoja jo melkoinen valikoima. Avaan jonkin niistä satunnaisesti ja otan näin itselleni Päivän sanan.
Tänä aamuna käteen osui Risto Ahtin mainio Täsmällinen selvitys ei mistään. Runossa Henkilöitä ja sivullisia henkilöitä riittää taas ajattelemisen aihetta. Nostan kuitenkin esiin vain itseäni tänä aamuna erityisesti koskettaneet.
Kummallista kyllä ei oteta huomioon, että jokaisen kuulijan on oltava päähenkilö. Olisiko kirjaa kirjoittavan ajateltava, että jokaisen lukijan on samaistuttava päähenkilöön? Niin ainakin useimmiten ajatellaan. Silti ihmisiä kuunnellessani olen ollut huomaavinani, että aika usein joku sivuhenkilö onkin noussut juuri sille lukijalle tärkeimmäksi, eikä se mitenkään ole vähentänyt lukunautintoa. Samaistumisesta silloinkin on tietysti kyse. Toisin sanoen kirjailijan sivuhenkilöksi ajattelema voi lukijalle noustakin päähenkilöksi, eikä se ole kirjalle miinukseksi. - Ahti pohtiikin runossa: Miten muuten on mahdollista, että on olemassa sivuhenkilöitä?
Toinen kysymys sitten on, voiko lukunautinnon saada vain samaistumisen kautta. Ei varmasti. Taiten kirjoitettu henkilö, jota lukija suorastaan inhoaa eikä varmasti samaistu tippaakaan, saattaa olla varsin vahva ja hyvä kirjallinen hahmo. Pääasia, että hahmo herättää voimakkaita tunteita.
Kaikessa kulttuurissa on kyse ennen kaikkea valehtelemisen kattavuudesta ja sadun monipuolisuudesta. Niin on. Mielikuvien luomisesta, ajatusten herättämisestä, nautinnon tuottamisesta. Mutta valehteleeko luova taiteilija eläytyessään itse siihen, mitä tekee? Sitäkin jäin miettimään.
Varmuuden vuoksi vielä: En analysoi tässä Ahtin runoa, vaan kertaan yhden runon herättämiä muutamia ajatuksia itsessäni. Runo herätti tosin monia muitakin, mutta nyt tyydyin märehtimään hetken vain näitä.
Iloista oloa itse kullekin!
Tänä aamuna käteen osui Risto Ahtin mainio Täsmällinen selvitys ei mistään. Runossa Henkilöitä ja sivullisia henkilöitä riittää taas ajattelemisen aihetta. Nostan kuitenkin esiin vain itseäni tänä aamuna erityisesti koskettaneet.
Kummallista kyllä ei oteta huomioon, että jokaisen kuulijan on oltava päähenkilö. Olisiko kirjaa kirjoittavan ajateltava, että jokaisen lukijan on samaistuttava päähenkilöön? Niin ainakin useimmiten ajatellaan. Silti ihmisiä kuunnellessani olen ollut huomaavinani, että aika usein joku sivuhenkilö onkin noussut juuri sille lukijalle tärkeimmäksi, eikä se mitenkään ole vähentänyt lukunautintoa. Samaistumisesta silloinkin on tietysti kyse. Toisin sanoen kirjailijan sivuhenkilöksi ajattelema voi lukijalle noustakin päähenkilöksi, eikä se ole kirjalle miinukseksi. - Ahti pohtiikin runossa: Miten muuten on mahdollista, että on olemassa sivuhenkilöitä?
Toinen kysymys sitten on, voiko lukunautinnon saada vain samaistumisen kautta. Ei varmasti. Taiten kirjoitettu henkilö, jota lukija suorastaan inhoaa eikä varmasti samaistu tippaakaan, saattaa olla varsin vahva ja hyvä kirjallinen hahmo. Pääasia, että hahmo herättää voimakkaita tunteita.
Kaikessa kulttuurissa on kyse ennen kaikkea valehtelemisen kattavuudesta ja sadun monipuolisuudesta. Niin on. Mielikuvien luomisesta, ajatusten herättämisestä, nautinnon tuottamisesta. Mutta valehteleeko luova taiteilija eläytyessään itse siihen, mitä tekee? Sitäkin jäin miettimään.
Varmuuden vuoksi vielä: En analysoi tässä Ahtin runoa, vaan kertaan yhden runon herättämiä muutamia ajatuksia itsessäni. Runo herätti tosin monia muitakin, mutta nyt tyydyin märehtimään hetken vain näitä.
Iloista oloa itse kullekin!
sunnuntai 14. huhtikuuta 2013
Teen tai sitten en
Keskustelu kritiikistä on vellonut ilahduttavan vilkkaana. Ja tietysti linjat ovat olleet selvät: kirjoittajat ovat henkilökohtaisesti todenneet kritiikkien vähentyneen huomattavasti, lehtien edustajat taas kertovat niiden ehkä jopa lisääntyneen, mutta ehdottomasti ainakin parantuneen.
Surullisinta näissä keskusteluissa on, että jokainen meistä tietää, miten lopulta käy. Keskustelu vaimenee, lehdistö toimii juuri niin kuin toimii, emmekä me kirjailijat mahda sille yhtään mitään. Julkisesti vannotaan, että hyvä kirja löytää aina lukijansa. Me emme oikein usko siihen - eikä tässä nyt taaskaan omista kirjoista välttämättä puhuta - sillä väkisinkin nousee kysymys: Miten? Mistä lukijat saavat hyvistäkään tiedon, kun vain muutamia muutenkin jo suosittuja mainostetaan ja kritiikit vähenevät vähenemistään.
Näissä oloissa silti vain on elettävä ja kirjoitettava. Useimmille kirjoittaminen ei edes ole mikään vapaan valinnan juttu. Joka tapauksessahan me kirjoitamme, enemmistö leivän vuoksi, mutta kaikki sen kummallisen sisäisen pakon ahdistamana, jolle ei löydy selitystä. Ennen kuin kirja on valmis, on tehty paljon työtä. Yksi arvostamani kriitikko sanoi kerran, ettei häntä kiinnosta pätkääkään työni määrä vaan laatu. Ei varmaan kiinnosta lukijaakaan, mutta meille sekin on totta. Ja sen työn jälkeen haluaisi nähdä tuloksen kirjana ja tietää, että sen myös lukija löytää.
Niinkö muka, että kirja ei ole enää oikein juttu? Onhan se, vaikka kuinka monille nyt ja vastaisuudessa. On aikuisille, nuorille ja lapsille. Lapsille luetaan paljon, nuorillekin sitä voisi tehdä yhtä hyvin. Minulla oli työtoveri, jonka perheessä luettiin yhdessä ääneen joka ilta. Luettiin sittenkin, kun lapset olivat jo nuoria aikuisia. Ja kun he nuorina perheinä tulivat kylään, vielä sittenkin luettiin, luetaan varmaan edelleen. Ihailen heitä vilpittömästi.
Aika monenlaisia juttuja voisi tehdä, kun vain tekisimme, emmekä tyytyisi tuhlaamaan aikaamme pitäisi-puhumiseen, tai pikemminkin voihkimiseen. Enkä tässä nyt ole vain syyttelemässä muita, kyllä etusormi osoittaa ihan tänne kirjoittajan suuntaankin. Ai mutta niin, minähän kirjoitan, en ehdi. Siitä se löytyi taas tekosyy olla tarttumatta toimeen. Niin ja toinen juttu: Mitä me sit oikein tehtäis?
Surullisinta näissä keskusteluissa on, että jokainen meistä tietää, miten lopulta käy. Keskustelu vaimenee, lehdistö toimii juuri niin kuin toimii, emmekä me kirjailijat mahda sille yhtään mitään. Julkisesti vannotaan, että hyvä kirja löytää aina lukijansa. Me emme oikein usko siihen - eikä tässä nyt taaskaan omista kirjoista välttämättä puhuta - sillä väkisinkin nousee kysymys: Miten? Mistä lukijat saavat hyvistäkään tiedon, kun vain muutamia muutenkin jo suosittuja mainostetaan ja kritiikit vähenevät vähenemistään.
Näissä oloissa silti vain on elettävä ja kirjoitettava. Useimmille kirjoittaminen ei edes ole mikään vapaan valinnan juttu. Joka tapauksessahan me kirjoitamme, enemmistö leivän vuoksi, mutta kaikki sen kummallisen sisäisen pakon ahdistamana, jolle ei löydy selitystä. Ennen kuin kirja on valmis, on tehty paljon työtä. Yksi arvostamani kriitikko sanoi kerran, ettei häntä kiinnosta pätkääkään työni määrä vaan laatu. Ei varmaan kiinnosta lukijaakaan, mutta meille sekin on totta. Ja sen työn jälkeen haluaisi nähdä tuloksen kirjana ja tietää, että sen myös lukija löytää.
Niinkö muka, että kirja ei ole enää oikein juttu? Onhan se, vaikka kuinka monille nyt ja vastaisuudessa. On aikuisille, nuorille ja lapsille. Lapsille luetaan paljon, nuorillekin sitä voisi tehdä yhtä hyvin. Minulla oli työtoveri, jonka perheessä luettiin yhdessä ääneen joka ilta. Luettiin sittenkin, kun lapset olivat jo nuoria aikuisia. Ja kun he nuorina perheinä tulivat kylään, vielä sittenkin luettiin, luetaan varmaan edelleen. Ihailen heitä vilpittömästi.
Aika monenlaisia juttuja voisi tehdä, kun vain tekisimme, emmekä tyytyisi tuhlaamaan aikaamme pitäisi-puhumiseen, tai pikemminkin voihkimiseen. Enkä tässä nyt ole vain syyttelemässä muita, kyllä etusormi osoittaa ihan tänne kirjoittajan suuntaankin. Ai mutta niin, minähän kirjoitan, en ehdi. Siitä se löytyi taas tekosyy olla tarttumatta toimeen. Niin ja toinen juttu: Mitä me sit oikein tehtäis?
maanantai 8. huhtikuuta 2013
Outo on oloni
En ole kirjoittanut viikkoon mitään, en tosiaan yhtään mitään. Niinpä uni tänä aamuna pakeni aivan liian aikaisin, vaikka jäi lyhyeksi. Oli jo ikävä tätä kaunista valkonäppäimistä ystävääni ja pää täynnä käsikirjoitusta. Toinen juttu sitten on, miten hyvin pystyn päätäni purkamaan. Onko se pakkautunut jo liian tiiviiksi, suorastaan mössöksi. Se selvinnee tämän päivän aikana. Minulla on kuitenkin hyvä tunne, että tänä aikana on lopullisesti kirkastunut, miten haluan asian kertoa. Kirjan tyypit ovat jo ehtineet täysin tutuiksi.
Välillä on kirjoittamisestakin varmasti hyvä ottaa pieni tauko, mutta viikko on pitkä aika. Ensin oli pääsiäinen ja heti tiistaina matka Krakovaan. Tarkoitus oli katsella kevätkukkia, mutta sielläkin kevät oikuttelee tänä vuonna. Kukkien sijasta oli lunta, räntää ja vettä. Säät ovat kuitenkin asia, jota on turha ruikuttaa. Ennusteet netissä olivat oikein, meillä oli riittävästi lämmintä ja sateenkestävää vaatetta mukana ja katsottavaa riitti sisätiloissakin, joten hyvä reissu se oli. Ja kaiken lisäksi yllättävän edullinen.
Olen tiivistänyt käsikirjoituksen aikataulua. Yritän saada sen ensimmäiseen lukuun kustannuspäällikölleni jo toukokuun lopussa. Uskon aikataulun onnistuvan, mutta jos ei, paniikkia ei ole. Lopullinen aikataulu selviää vasta silloin, ja niin on hyvä.
Eddan jumalrunot, suom. Aale Tynni
Korkean runo
91.
Puhun totta nyt,
sillä molemmat tunnen,
mies myös voi naisen pettää;
kun me kauneimmin puhumme,
on tarkoitus kieroin
me punomme viisaille paulat.
Ajattelin alkaa kirjan tällä lainauksella. Eikä sitten tällä kertaa enempää.
Välillä on kirjoittamisestakin varmasti hyvä ottaa pieni tauko, mutta viikko on pitkä aika. Ensin oli pääsiäinen ja heti tiistaina matka Krakovaan. Tarkoitus oli katsella kevätkukkia, mutta sielläkin kevät oikuttelee tänä vuonna. Kukkien sijasta oli lunta, räntää ja vettä. Säät ovat kuitenkin asia, jota on turha ruikuttaa. Ennusteet netissä olivat oikein, meillä oli riittävästi lämmintä ja sateenkestävää vaatetta mukana ja katsottavaa riitti sisätiloissakin, joten hyvä reissu se oli. Ja kaiken lisäksi yllättävän edullinen.
Olen tiivistänyt käsikirjoituksen aikataulua. Yritän saada sen ensimmäiseen lukuun kustannuspäällikölleni jo toukokuun lopussa. Uskon aikataulun onnistuvan, mutta jos ei, paniikkia ei ole. Lopullinen aikataulu selviää vasta silloin, ja niin on hyvä.
Eddan jumalrunot, suom. Aale Tynni
Korkean runo
91.
Puhun totta nyt,
sillä molemmat tunnen,
mies myös voi naisen pettää;
kun me kauneimmin puhumme,
on tarkoitus kieroin
me punomme viisaille paulat.
Ajattelin alkaa kirjan tällä lainauksella. Eikä sitten tällä kertaa enempää.
tiistai 26. maaliskuuta 2013
Opet ja lukeminen
Olipa ihana aamupäivä! Huoneellinen helsinkiläisiä opettajia, joista jokaikinen rakasti kirjoja. Jos joskus kouluvierailuilla on tuntunut, että täällä on tasan yksi kirjoista kiinnostunut opettaja, tämänpäiväinen nollasi ne tunteet taas pitkäksi aikaa. Onhan meitä vaikka kuinka monia. Siis kirjoista kiinnostuneita, lukemista rakastavia (opettajiin en kuulu), ja se vaan on niiiin ihanaa!
Lapsesta tulee lukeva ihminen parhaiten esimerkin kautta. Jos esimerkkiä ei anna oma perhe, sen voi toki saada koulussakin. Tätä ennen olin vain kuullut jokaisen päivän pienellä lukutuokiolla aloittavasta ala-asteen opettajasta, nyt näin omin silmin, tapasin sellaisen. Heitä on. Haluaisin halata joka ikistä.
MUTTA mutta, voi, taas tulee yksi mutta onnelliseen oloon. En tahtoisi, mutta pakko on tämäkin sanoa: joukossa ei ollut yhtään miestä. Luulisi miesopettajille olevan aivan yhtä tärkeää kuin naisille se, että oppilaat tuntevat lukemisen omakseen. Sitähän tarvitaan kaikkialla. Jopa liikunnasta saa eniten sellainen, joka pystyy lukemaan monenlaisia asioita tästä aiheesta. Meillä nyt yksinkertaisesti vain on pitkälti lukemiseen perustuva kulttuuri. Jos miespuolista opettajaa lukeminen ei yhtään kiinnosta, minkälaisen esimerkin hän antaa oppilailleen? Anteeksi kauhiast kaikki hyvää esimerkkiä tarjoavat miesopettajat tämä negatiivisuus, mutta teitä on liian vähän. Saman huomaa lähes aina myös kouluvierailuilla.
Tietysti puhuimme vähän myös poikien lukemisesta tai lukemattomuudesta, mutta itse haluaisin nostaa esiin sen, että lisääntyvä määrä tytöistäkään ei enää lue. En missään nimessä tuomitse pelejä, niissä on paljon oivaltavia, jopa uutta tietoa antavia siinä missä kirjoissakin. Mutta turhan paljon niissä on myös pelkkää höttöä ja väkivaltaa. Jos vanhemmat seuraisivat, mitä heidän lapsensa todellisuudessa pelaavat, aika moni voisi kauhistua.
En silti toivo, että lukeminen ja pelaaminen pannaan vastakkain hyviksiksi ja pahiksiksi. Mutta jotenkin voisin kuvitella, että osaava vanhempi pystyisi tekemään vaikka vähän kauppaa, tasapainottaa niiden osuuksia lapsensa maailmassa. Myönnän olevani auttamaton optimisti, mikä kai näkyy tässäkin toiveessa. Me lukevathan voisimme levittää viestiä, että kannattaa ainakin yrittää.
Lopuksi haluaisin nostaa esiin Annantalon Hurraa!-festivaalin lapsiraadin terveiset lastenteatterin tekijöille. Ne sopivat pikkuisen muunnettuina myös kirjantekijöille:
- Joskus pahis voisi olla päähenkilö
- Henkilöiden ei tarvitse olla joko hyviä tai pahoja, vaan voi olla siltä väliltä
- Tarinoiden ei tarvitse päättyä onnellisesti, voisi olla surullinenkin loppu
- Lavastus ja asujen värimaailma voi olla muitakin kuin kirkkaita lasten värejä
Lapsesta tulee lukeva ihminen parhaiten esimerkin kautta. Jos esimerkkiä ei anna oma perhe, sen voi toki saada koulussakin. Tätä ennen olin vain kuullut jokaisen päivän pienellä lukutuokiolla aloittavasta ala-asteen opettajasta, nyt näin omin silmin, tapasin sellaisen. Heitä on. Haluaisin halata joka ikistä.
MUTTA mutta, voi, taas tulee yksi mutta onnelliseen oloon. En tahtoisi, mutta pakko on tämäkin sanoa: joukossa ei ollut yhtään miestä. Luulisi miesopettajille olevan aivan yhtä tärkeää kuin naisille se, että oppilaat tuntevat lukemisen omakseen. Sitähän tarvitaan kaikkialla. Jopa liikunnasta saa eniten sellainen, joka pystyy lukemaan monenlaisia asioita tästä aiheesta. Meillä nyt yksinkertaisesti vain on pitkälti lukemiseen perustuva kulttuuri. Jos miespuolista opettajaa lukeminen ei yhtään kiinnosta, minkälaisen esimerkin hän antaa oppilailleen? Anteeksi kauhiast kaikki hyvää esimerkkiä tarjoavat miesopettajat tämä negatiivisuus, mutta teitä on liian vähän. Saman huomaa lähes aina myös kouluvierailuilla.
Tietysti puhuimme vähän myös poikien lukemisesta tai lukemattomuudesta, mutta itse haluaisin nostaa esiin sen, että lisääntyvä määrä tytöistäkään ei enää lue. En missään nimessä tuomitse pelejä, niissä on paljon oivaltavia, jopa uutta tietoa antavia siinä missä kirjoissakin. Mutta turhan paljon niissä on myös pelkkää höttöä ja väkivaltaa. Jos vanhemmat seuraisivat, mitä heidän lapsensa todellisuudessa pelaavat, aika moni voisi kauhistua.
En silti toivo, että lukeminen ja pelaaminen pannaan vastakkain hyviksiksi ja pahiksiksi. Mutta jotenkin voisin kuvitella, että osaava vanhempi pystyisi tekemään vaikka vähän kauppaa, tasapainottaa niiden osuuksia lapsensa maailmassa. Myönnän olevani auttamaton optimisti, mikä kai näkyy tässäkin toiveessa. Me lukevathan voisimme levittää viestiä, että kannattaa ainakin yrittää.
Lopuksi haluaisin nostaa esiin Annantalon Hurraa!-festivaalin lapsiraadin terveiset lastenteatterin tekijöille. Ne sopivat pikkuisen muunnettuina myös kirjantekijöille:
- Joskus pahis voisi olla päähenkilö
- Henkilöiden ei tarvitse olla joko hyviä tai pahoja, vaan voi olla siltä väliltä
- Tarinoiden ei tarvitse päättyä onnellisesti, voisi olla surullinenkin loppu
- Lavastus ja asujen värimaailma voi olla muitakin kuin kirkkaita lasten värejä
keskiviikko 20. maaliskuuta 2013
Kirjailijan ja kuvittajan yhteinen työ
Tänään jouduin ravistelluksi heti aamusta. Vasta ilmestyneessä WSOY:n Kirjasanomissa Syksy 2013 on jonkin oudon teknisen ohjelman vuoksi minun kirjoittamani ja Laura Valojärven kuvittama Iivari-tonttu karkuteillä, merkitty vain minun nimiini. Kirja on kuvakirja, kokonaisuus, jossa kumpikin tekijä on yhtä tärkeä.
Idea tulee tietysti kirjailijalta, mutta hyvä kuvittaja tuo siihen niin paljon lisää, että kuvakirja jos mikä on yhteistyö. Niin sen pitäisi myös näkyä kaikkialla, sillä tässä nettimaailmassamme tuollainen virhe harmillisesti moninkertaistuu. Kirja liikkuu vain minun nimissäni monissa luetteloissa, jos ei virhettä saada nopeasti oikaistuksi. Lauran kuvat ovat niin kerta kaikkiaan upeita ja oivalluksia täynnä, että kirjan täytyy löytyä myös hänen nimellään.
Aikoinaan meillä oli yksi palkinto, jossa arvosteltiin kuvakirja kokonaisuutena, Suomalainen kuvakirja -palkinto. Sainkin sen joskus 80-luvulla yhdessä valokuvaaja,akateemikko Matti A. Pitkäsen kanssa. Palkinnon tarina loppui kuitenkin viime vuosituhannen mukana sponsorin puutteeseen. Ikävä kyllä, sillä palkinnolle olisi ehdottomasti tarvetta edelleen. Suomen nuorisokirjailijat ottaa auliisti vastaan sponsoriksi ilmoittautumiset.
Tuskin nykyisinkään voidaan silti ajatella, että Arvid Lydecken tai Rudolf Koivu -palkinto annetaan joko kirjalle, jossa on hyvä teksti, mutta varsin tavanomainen kuvitus, tai hieno kuvitus, mutta ennalta-arvattava teksti. Varmasti kummassakin tapauksessa on otettava myös kokonaisuus huomioon, mutta palkinnot annetaan silti Lydeckenissä tekstistä ja Koivussa kuvasta.
Hyvä yhteistyö kuvittajan kanssa on kirjailijalle onni ja aarre. En ole vielä nähnyt Iivarin kaikkia kuvia, mutta sen verran sentään, että odotan innoissani kokonaisuutta. Ja tietysti odotan yhtä innoissani kirjan ilmestymistä ja sen näkemistä, millaiset siivet Iivari alleen saa. Uskon, että vahvat, tämän aamun ikävästä yllätyksestä huolimatta.
Idea tulee tietysti kirjailijalta, mutta hyvä kuvittaja tuo siihen niin paljon lisää, että kuvakirja jos mikä on yhteistyö. Niin sen pitäisi myös näkyä kaikkialla, sillä tässä nettimaailmassamme tuollainen virhe harmillisesti moninkertaistuu. Kirja liikkuu vain minun nimissäni monissa luetteloissa, jos ei virhettä saada nopeasti oikaistuksi. Lauran kuvat ovat niin kerta kaikkiaan upeita ja oivalluksia täynnä, että kirjan täytyy löytyä myös hänen nimellään.
Aikoinaan meillä oli yksi palkinto, jossa arvosteltiin kuvakirja kokonaisuutena, Suomalainen kuvakirja -palkinto. Sainkin sen joskus 80-luvulla yhdessä valokuvaaja,akateemikko Matti A. Pitkäsen kanssa. Palkinnon tarina loppui kuitenkin viime vuosituhannen mukana sponsorin puutteeseen. Ikävä kyllä, sillä palkinnolle olisi ehdottomasti tarvetta edelleen. Suomen nuorisokirjailijat ottaa auliisti vastaan sponsoriksi ilmoittautumiset.
Tuskin nykyisinkään voidaan silti ajatella, että Arvid Lydecken tai Rudolf Koivu -palkinto annetaan joko kirjalle, jossa on hyvä teksti, mutta varsin tavanomainen kuvitus, tai hieno kuvitus, mutta ennalta-arvattava teksti. Varmasti kummassakin tapauksessa on otettava myös kokonaisuus huomioon, mutta palkinnot annetaan silti Lydeckenissä tekstistä ja Koivussa kuvasta.
Hyvä yhteistyö kuvittajan kanssa on kirjailijalle onni ja aarre. En ole vielä nähnyt Iivarin kaikkia kuvia, mutta sen verran sentään, että odotan innoissani kokonaisuutta. Ja tietysti odotan yhtä innoissani kirjan ilmestymistä ja sen näkemistä, millaiset siivet Iivari alleen saa. Uskon, että vahvat, tämän aamun ikävästä yllätyksestä huolimatta.
maanantai 11. maaliskuuta 2013
Joku kirjoitti sen jo
Huomaan pitäneeni täysin omien sääntöjeni vastaista taukoa, johon on lähinnä teknisiä syitä. Ostin uuden koneen, ja aikaa on mennyt käyttöön otossa ja muussa ihmettelyssä päivittäin se verran, ettei muuhun ihmettelyyn ole enää riittänyt energiaa. Kirjoittaminenkin on ollut jossain määrin tauolla, ei sentään kokonaan. Siitä olen sentään tyytyväinen, että ongelmat ovat ratkenneet vain kyselemällä ja toimimalla itse. Poikaa ei ole tarvinnut huutaa apuun vielä kertaakaan.
Käsikirjoituksen kanssa sen sijaan tuli uusi tilanne vastaan. Huomasin kieltämättä varsin ikäväksi yllätyksekseni, että erittäin tunnetun, lempikirjoittajiini kuuluvan kirjailijan kirjassa on juonellisesti pitkälti samanlaista ongelmaa kuin tässä omassani, jota olen nyt kirjoittanut toistasataa sivua. Minun tulevallani on tosipohja täällä meillä Suomessa, hän kirjoittaa oman maansa tapahtumista.
Väistämättä kai tällaista tapahtuu silloin tällöin, enkä aio sen vuoksi heittää omaani syrjään. Olen tehnyt siihen jo niin paljon taustatyötä ja vilpittömästi innostunut aiheesta, että en yksinkertaisesti pystyisi. Aihekin on sellainen, että sitä on käsitelty lukuisia kertoja tätä ennen ja varmasti käsitellään tulevaisuudessakin.
Silti harmittaa.
Tämä liittyy kai ikuiseen epävarmuuteeni kirjoittajana. Pelkoon siitä, että joku luulee ja joku ajattelee ja joku ehkä sanoo. Kun sellaisia ei pitäisi ajatella ollenkaan, ei ainakaan antaa häiritä omaa työtä. Varmaan saan asian päässäni oikeaan järjestykseen tästä ensi järkytyksestä selvittyäni. Jos kaikki pelkäisivät sitä, että oma aihe muistuttaa jonkun toisen jo tekemää, ei kai kirjoja kirjoittaisi kukaan. Kaikki aiheethan ovat tosiasiassa jo aiemmin käytettyjä. Minulla oli vain tässä suhteessa huono tuuri. Tieto tuli väärään aikaan.
Haa! Jo tämä purkautuminen auttoi vähän. Sormet syyhyvät. Lopetan siis tähän ja siirryn Wordin puolelle. Käsikirjoitus, täältä tullaan ja unohdetaan kaikki muu!
Käsikirjoituksen kanssa sen sijaan tuli uusi tilanne vastaan. Huomasin kieltämättä varsin ikäväksi yllätyksekseni, että erittäin tunnetun, lempikirjoittajiini kuuluvan kirjailijan kirjassa on juonellisesti pitkälti samanlaista ongelmaa kuin tässä omassani, jota olen nyt kirjoittanut toistasataa sivua. Minun tulevallani on tosipohja täällä meillä Suomessa, hän kirjoittaa oman maansa tapahtumista.
Väistämättä kai tällaista tapahtuu silloin tällöin, enkä aio sen vuoksi heittää omaani syrjään. Olen tehnyt siihen jo niin paljon taustatyötä ja vilpittömästi innostunut aiheesta, että en yksinkertaisesti pystyisi. Aihekin on sellainen, että sitä on käsitelty lukuisia kertoja tätä ennen ja varmasti käsitellään tulevaisuudessakin.
Silti harmittaa.
Tämä liittyy kai ikuiseen epävarmuuteeni kirjoittajana. Pelkoon siitä, että joku luulee ja joku ajattelee ja joku ehkä sanoo. Kun sellaisia ei pitäisi ajatella ollenkaan, ei ainakaan antaa häiritä omaa työtä. Varmaan saan asian päässäni oikeaan järjestykseen tästä ensi järkytyksestä selvittyäni. Jos kaikki pelkäisivät sitä, että oma aihe muistuttaa jonkun toisen jo tekemää, ei kai kirjoja kirjoittaisi kukaan. Kaikki aiheethan ovat tosiasiassa jo aiemmin käytettyjä. Minulla oli vain tässä suhteessa huono tuuri. Tieto tuli väärään aikaan.
Haa! Jo tämä purkautuminen auttoi vähän. Sormet syyhyvät. Lopetan siis tähän ja siirryn Wordin puolelle. Käsikirjoitus, täältä tullaan ja unohdetaan kaikki muu!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)